Hajupommi

Parin kilsan päässä asuva lehmätilallinen kaukonaapurimme ajoi lantaa pitkin peltojaan ja haju oli kaamea, yääähhh.... Lopettaisi jo... Ja miksi ihmeessä se haju tänne asti leijailee?!

Sitten soi herätyskello ja havahduin hereille. Isäntä myös ja kuului haistelevan sekin? Uni siis loppui mutta kaamea haju seurasi?! Mitä ihmettä? Melko paha painajainen jo ainakin jos ei muuta?

Karu todellisuus ravisteli viimeisetkin unenrippeet ja ymmärsin ettei etänaapuria ollutkaan syyttäminen, vaan Kira, tuo pieni harmaahukka. Se se aiheutti melko tymäkän hajupilven leijailemaan ympäri kämppää...

Pikkukoiruuden massu oli vähän löysällä. Sen siitä sitten sai, kun keksi missä on hevosten lantala eikä millään pystynyt vastustamaan hevosten tekemien munkkipalleroiden houkuttelevaa hajustetta. Ensimmäistä kertaa, aamuviideltä hajun varsinaisia aiheuttajia siivotessa, taisi oikeasti naurattaa. Miten pelottavan todentuntuinen uni hajuefekteineen! Lähteissään töihin isäntä tuumasi että mee sä takas vaan nukkumaan, joskos lannanlevityskin olisi etänaapurissa jo loppunut... Ja Kirakin sai uuden lempinimen, Neiti *etänaapurinsukunimi*. (En viitsi nyt lähteä täysin syytöntä ja pahaa-aavistamatonta naapuria tässä enempiä julkisesti parjaamaan...)

Oikeasti sisäsiisteys on kyllä ihan kohtalaisen kiitettävää jo, vaikka olinkin jossain vaiheessa vähän huolissani siitä. Kira ihan pentuna kun ei pissinyt paperille kuin vahingossa, pääosin ihan mihin vaan muualle, vaikkapa esimerkiksi oma punkka pehmeine makuualustoineen oli kiva pissipaikka. Se tuntui kyllä vähän oudolta, matolle on jotkut pennut pissineet mutta että omaan sänkyyn...? Vaikka niinkai ne kaksjalkaisetkin alkuunsa tekee.

Matosta tulikin sitten seuraava uhri ja yleensä paperit saivat huokaista vieressä, lätäkäiden tiimoilta ainakin. Voimakkaammat hajusteet kuitenkin pääosin päätyivät aina paperille, tiettyyn paikkaan, joka oli Kiran huoneessa vähän ikäänkuin piilossa. Sinne kun hokattiin siirtää paperit niin paperisiisteys sujui vähän paremmin. Sisäsiisteysharjoitukset sujuivat jo itseasiassa hyvin ollessani sen pari viikkoa pennun kanssa kotona, sen tullessa. Töihinmennessä yksinoloaika tietysti vähän venyi ja takapakkia tuli. Kolmisen vuotta sitten saman asian edessä painineena vannoin että ei enää talvea vasten pentua tule, kesä ja kesäloma on ainoa oikea vaihtoehto. No joku kuitenkin kävi räpläämään kalenteria koska talvi pitäisi kai olla tulossa, kesälomat lusittu ja pentu talossa. Koita siinä sitten noudattaa vannoutuneisuuttasi.

Vaan kyllä tämä tästä, vielä siistiksi muuttuu. Matto joutunee tosin lähtemään mattojen hautausmaalle, se on ollut hyvä pentumatto, paksu ja tymäkkä, kestämään pienet järsimiset ja imemään tiukasti itseensä pikkupissit, kuin parempikin Vettex. Lämmöllä sitten mattoa muistellen. Ja eikä nyt tietystikään ole mikään hetki heittää uskoa narikkaan, kun maha on sekaisin ei hätä lue lakia, minkäs sille voi.

Vaan on se mainio pentu. Ja Tara on myös. Tuntuu että ne molemmat kasvaa huimaa vauhtia, Tara ei enää tietystikään fyysisesti mutta henkisesti. Pentu toi paljon uusia asioita sen elämään ja taas näytti miten fiksu ja luottamisen arvoinen Tarakin voi olla. Kira taas kasvaa henkisesti ja fyysisesti. Yhden ainoan koirakerhokäynnin jälkeen jo tuntuu että ollaan päästy paljon eteenpäin. Tosin näin upean videonpätkän Kiran veljestä, jolla edessä toki tärkeät tehtävät ja näinollen myös koulua käydään tiiviimmässä ja tarkoituksenmukaisemmassa tahdissa mitä me täällä, mutta silti pätkä oli varsin vakuuttava. Kyse oli esineilmaisusta. Miten voikin pieni koiranpentu jo ymmärtää ja osata?! Ja me ollaan niin ylpeitä kun hokattiin äänetön katsekontakti! No, hokattiin ja löydettiin kuitenkin siis jotain, me ollaan ylpeitä siitä, kaikesta huolimatta! :) Tämän seurauksena tuntuu että kontakti on muutenkin paljon parantunut, pihalla mä oon jo mielenkiintoisempi enemmän ja enemmän kuin Tara, joka taas jossain vaiheessa oli niin mielenkiintoinen että ajattelin etten koskaan pääse edelle. Onneksi mulla oli jotain mitä Taralla ei; Nakkitakki!

Pitäisi osata olla tyytyväinen kun pikkuvahti tulee innokkaasti siivoamaan karsinoita ja auttamaan talliin eikä millään meinaa mennä Taran leikkeihin mukaan. Välillä sitten keksii omia juttujaan kuten esimerkiksi karsinaa siivotessani näin, miten ylpeä koiranalku kiisi tilsakumi suussa käytävää pitkin pihalle. Hetki meni ja se hölkötteli ohitse uudelleen, toiseen suuntaan tallin etuosaan jälleen  tutkailemaan, mitä löytyisi. Kohta sitten kiisikin taas ohitse koko tilsakumikuppi koirakyydillä. Hassunnäköistähän se oli, eipä siinä paljoa voinut muuta kuin hihitellä ja jatkaa hommia...

"Hahaa, miten pieni kita, mulla onkin jo näin suuri..."