Lauantai aamupäiväsellä kuitenkin kiivettiin autoon ja huristeltiin Turun SPL:n Haunisten kentälle treeneihin, joiden vetäjänä toimi Marika. Bongasin Marikan sivut Dog Sport Centerin FB-sivuilta ja kun huomasin että Marika puuhailee viikonloppuisinkin, ajattelin että sehän passaisi enemmän kuin hyvin ja ängettiin Kiran kanssa mukaan.
Kyllä se vähän jännitti, suunnata nyt oikein sakemannien plantaasille! Tässä kun ollaan edelleen aikaslailla alkutaipaleella oleva (wannabe-sakemanni)harrastaja (vaikka itse rotua onkin iänkaiken jo kotona ollut, mutta...) tuntuu sekajoukoissa jotenkin helpommalta hengailla, joskus vaan lienee syytä siirtyä hiukan mukavuusalueiden ulkopuolelle, eihän sitä tiedä jos siellä kuitenkin vaikka ihan viihtyisi.
Mieleeni nimittäin palautui mm. elävästi ko. plantaasista se, kun Taran ollessa ihan pieni, oltiin menossa palveluskoirakentälle sakemannien viereen ja paikalle ekan kerran tullessamme kysäisin vieressä olevan auton henkilöltä että missäköhän mahtaa olla se palveluskoiraporukka, henkilö katsahti vähän turhautuneen näköisenä ja huokaisi; Jaa,a, minulla on SAKSANPAIMENKOIRIA... Tuli vähän pönttö olo. Niin, niinpäniin on kaketi meilläkin, mutta en minä sitä nyt kai kysynyt. Löydettiin onneksi kuitenkin omin neuvoinemmekin sitten sinne palveluskoiraväen viherikölle, SAKSANPAIMENKOIRAMME kera... Nou haard fiilings, kunhan vaan tämä jäi mieleen ja lentäväksi vitsiksi... ;)
Tällä THE Kentällä (varmaan kohta Kiran kanssa ollaan karkoitettuja ko. kentältä jos tätä vielä hetken jatkan...;) oli ihanan rauhallista, vain muutama koirakko, huh. Kaikki oltiin eri tasoisia, me ehkä enemmän erottuvina alkutaipaleen kävijöinä, mutta Marika hanskasi hienosti tilanteen yksilöiden kaikki sopiviin tehtäviin. Piti tietysti myös selvittää missä mennään ja mikä on suunta. Ihan alkutekijöissähän me. Kira on sivulla vähän vinossa, peffa ulkona. Seuratessa tuppaa käymään samoin. Marika kysyi, tuleeko meistä isona jotain vai hengaillaanko me vaan, lähdetäänkö siis hiomaan asioita vai onko se niin nokonuukaa? Tuumasin että en tiedä vielä mitä meistä isona tulee mutta mitä sitä sinnepäinkään vaan tekemään, yrittää ainakin pitää, varsinkin kun näin pienistä ja toisaalta vielä helpoistakin asioista tehdä oikein, on kiinni, hiotaan vaan! Ja onhan se tosiaan helpompaa viilata nyt kun ollaan muutenkin alkutaipaleilla, kun sitten joskus myöhemmin, jo opittuja pahiksia pois. Ja olihan tästä jo Hannankin koulussa puhetta. Joissain asioissa vaan pitää nipottaa, ei auta, pitää se minunkin nyt oppia.
Korjattiin siis Kiran sivullaolopaikkaa vähän taaemmas jotta koira ei hakisi niin helposti vinoon kääntymällä vähän eteen. Tehtiin seuraamista ihan parin askeleen pätkissä. Hetki tätä, meni ihan kivasti ja sitten pidettiin paussi. Hienoa, olin kovasti mielissäni että meidät passitettiin paussille. Sitä mielestäni näin nuori koira tarviikin. (Ai oliko ennakkoasenteita hikipäässä reenaavasta joukosta? Nooo... Ei kai... ;) Ulkokentällä olikin kiva mennä reunoille tutkailemaan hajuja, se antoi oikeasti vähän lepoa päälle treenien väliin. Sisähallissa tauot meni vähän istuskeluun, huokailuun ja ehkä pienoiseen tylsistymiseen. (Yritän tässä kai nyt oikeasti vaan tsempata itseäni ulkokenttien vesisateisiin ja myrskytuuliin. Tiedän että tulen vielä kaipaamaan sisähallin kattoa ja seiniä, tuulen ja sateen piiskatessa ja pohtiessani koiraharrastuksenkin järkevyyttä vs. vaikka pitsinnypläys...)
Ja eikun treenit jatkukoon; Seisomistreeniä! Se on ollutkin ehkä se hankalin, joten vinkit ja avut otettiin ilomielin vastaan. Koitettiin lelun kanssa ensin muttei lelu paljon vieraassa paikassa taaskaan kiinnostanut. Vaihto siis makupaloihin, se toimi. Meni ihan hyvin. Kunhan narunjatke muistaa laittaa käden alaspäin ettei tule liukumäki-efektiä ja koiran peffa maahan. Tässä kohden olisi varmasti ollut helpompaa jos se lelu olisi ollut JEEEEE, kotonahan ne onkin, joten eiköhän tätäkin päästä kotona paremmin työstämään. Sitten luoksepäästävyys, joka meni superhyvin! Makupalapalkan avulla mutta kuitenkin. Kiran mielestä kun kaikki ihmiset on NIIIIN mukavia, että on melkoinen koitos olla menemättä jo vaikka ihan itse tervehtimään tulijaa, eikä epäkohteliaasti istuapönöttää paikallaan. Sen perään paikallamakuu jossa toiset koirat sai ainakin häiriötreeniä kun Kiran kanssa piti vähän tassusta pitäen olla ja tehdä, makupaloja syötellen. Ihan hienosti, loppua kohden vähän herpaantui, ajan venyessä. Kotona koitetaan lyhyemmissä pätkissä, useammilla erillisillä toistoilla saada varmuutta ja jaksamista. Kyllähän me tätä jo irtonaisena All4dogsissa treenattiin ja meni paljon paremmin, mutta nyt on ollut taukoa tässä (laiska minä) ja sekin näkyi. Heti laiskat kärähtää, täälläkin.
Ja loppuun vielä yksi luoksetulo, taas jännitti minne koiruus ehkä pinkaisee kun ei enää ollut seiniä ympärillä ja vieraassa paikassa, pihalla, irti... Apua... Pinkaisihan se luokse mutta ihan kohdalla alkoi jo hajut kiinnostaa enemmän.
Mitä oli vaikeaa; Leikkiminen. Kira ei leiki vieraissa paikoissa. Kotona kyllä, vaikka miten kauan ja vaikka millä. Vieraissa paikoissa se on vähän totinen. Ohjeeksi saatiin etsiä lelu joka nyt oikeasti innostaisi leikkimään, treenien välissä palkkana, kentällä pitää olla kivaa! Totta, tämä on ollut pieni ongelma jo silloin ihan eskarissa. Ei sitä nyt jaksaisi leluilla leikkiä kun on niin paljon muutakin kivaa. No, nyt se otetaan päänvaivaksi. Narunjatkeelle siis. Selvittää mikä on Kiran paras lelu ja sen kanssa treenataan kotona enemmän ja toivottavasti pian myös muuallakin.
Mikä oli helppoa; Olla. Kiran kanssa on helppoa olla ihmisissä, se osaa olla mielestäni hyvin "maailmalla". Kun täällä metsissä asutaan, on täällä aika rauhallista ja hiljaista, ei ihmis- tai koirahäiriöitä tai muutakaan. Silti Kira käyttäytyy hyvin ihmisissä. Se on ehkä se kaikkein tärkein asia. Sen jälkeen kaikkea on helppo harjoitella ja opetella.
Yhteenveto: Tykkäsin ja uskon että Kirakin. Kiitos Marika, lauantaina tullaan taas! THE kentälle! ;)
Ainiin, lisää mätsäreitä bongattu;
Mieleeni nimittäin palautui mm. elävästi ko. plantaasista se, kun Taran ollessa ihan pieni, oltiin menossa palveluskoirakentälle sakemannien viereen ja paikalle ekan kerran tullessamme kysäisin vieressä olevan auton henkilöltä että missäköhän mahtaa olla se palveluskoiraporukka, henkilö katsahti vähän turhautuneen näköisenä ja huokaisi; Jaa,a, minulla on SAKSANPAIMENKOIRIA... Tuli vähän pönttö olo. Niin, niinpäniin on kaketi meilläkin, mutta en minä sitä nyt kai kysynyt. Löydettiin onneksi kuitenkin omin neuvoinemmekin sitten sinne palveluskoiraväen viherikölle, SAKSANPAIMENKOIRAMME kera... Nou haard fiilings, kunhan vaan tämä jäi mieleen ja lentäväksi vitsiksi... ;)
Tällä THE Kentällä (varmaan kohta Kiran kanssa ollaan karkoitettuja ko. kentältä jos tätä vielä hetken jatkan...;) oli ihanan rauhallista, vain muutama koirakko, huh. Kaikki oltiin eri tasoisia, me ehkä enemmän erottuvina alkutaipaleen kävijöinä, mutta Marika hanskasi hienosti tilanteen yksilöiden kaikki sopiviin tehtäviin. Piti tietysti myös selvittää missä mennään ja mikä on suunta. Ihan alkutekijöissähän me. Kira on sivulla vähän vinossa, peffa ulkona. Seuratessa tuppaa käymään samoin. Marika kysyi, tuleeko meistä isona jotain vai hengaillaanko me vaan, lähdetäänkö siis hiomaan asioita vai onko se niin nokonuukaa? Tuumasin että en tiedä vielä mitä meistä isona tulee mutta mitä sitä sinnepäinkään vaan tekemään, yrittää ainakin pitää, varsinkin kun näin pienistä ja toisaalta vielä helpoistakin asioista tehdä oikein, on kiinni, hiotaan vaan! Ja onhan se tosiaan helpompaa viilata nyt kun ollaan muutenkin alkutaipaleilla, kun sitten joskus myöhemmin, jo opittuja pahiksia pois. Ja olihan tästä jo Hannankin koulussa puhetta. Joissain asioissa vaan pitää nipottaa, ei auta, pitää se minunkin nyt oppia.
Korjattiin siis Kiran sivullaolopaikkaa vähän taaemmas jotta koira ei hakisi niin helposti vinoon kääntymällä vähän eteen. Tehtiin seuraamista ihan parin askeleen pätkissä. Hetki tätä, meni ihan kivasti ja sitten pidettiin paussi. Hienoa, olin kovasti mielissäni että meidät passitettiin paussille. Sitä mielestäni näin nuori koira tarviikin. (Ai oliko ennakkoasenteita hikipäässä reenaavasta joukosta? Nooo... Ei kai... ;) Ulkokentällä olikin kiva mennä reunoille tutkailemaan hajuja, se antoi oikeasti vähän lepoa päälle treenien väliin. Sisähallissa tauot meni vähän istuskeluun, huokailuun ja ehkä pienoiseen tylsistymiseen. (Yritän tässä kai nyt oikeasti vaan tsempata itseäni ulkokenttien vesisateisiin ja myrskytuuliin. Tiedän että tulen vielä kaipaamaan sisähallin kattoa ja seiniä, tuulen ja sateen piiskatessa ja pohtiessani koiraharrastuksenkin järkevyyttä vs. vaikka pitsinnypläys...)
Ja eikun treenit jatkukoon; Seisomistreeniä! Se on ollutkin ehkä se hankalin, joten vinkit ja avut otettiin ilomielin vastaan. Koitettiin lelun kanssa ensin muttei lelu paljon vieraassa paikassa taaskaan kiinnostanut. Vaihto siis makupaloihin, se toimi. Meni ihan hyvin. Kunhan narunjatke muistaa laittaa käden alaspäin ettei tule liukumäki-efektiä ja koiran peffa maahan. Tässä kohden olisi varmasti ollut helpompaa jos se lelu olisi ollut JEEEEE, kotonahan ne onkin, joten eiköhän tätäkin päästä kotona paremmin työstämään. Sitten luoksepäästävyys, joka meni superhyvin! Makupalapalkan avulla mutta kuitenkin. Kiran mielestä kun kaikki ihmiset on NIIIIN mukavia, että on melkoinen koitos olla menemättä jo vaikka ihan itse tervehtimään tulijaa, eikä epäkohteliaasti istuapönöttää paikallaan. Sen perään paikallamakuu jossa toiset koirat sai ainakin häiriötreeniä kun Kiran kanssa piti vähän tassusta pitäen olla ja tehdä, makupaloja syötellen. Ihan hienosti, loppua kohden vähän herpaantui, ajan venyessä. Kotona koitetaan lyhyemmissä pätkissä, useammilla erillisillä toistoilla saada varmuutta ja jaksamista. Kyllähän me tätä jo irtonaisena All4dogsissa treenattiin ja meni paljon paremmin, mutta nyt on ollut taukoa tässä (laiska minä) ja sekin näkyi. Heti laiskat kärähtää, täälläkin.
Ja loppuun vielä yksi luoksetulo, taas jännitti minne koiruus ehkä pinkaisee kun ei enää ollut seiniä ympärillä ja vieraassa paikassa, pihalla, irti... Apua... Pinkaisihan se luokse mutta ihan kohdalla alkoi jo hajut kiinnostaa enemmän.
Mitä oli vaikeaa; Leikkiminen. Kira ei leiki vieraissa paikoissa. Kotona kyllä, vaikka miten kauan ja vaikka millä. Vieraissa paikoissa se on vähän totinen. Ohjeeksi saatiin etsiä lelu joka nyt oikeasti innostaisi leikkimään, treenien välissä palkkana, kentällä pitää olla kivaa! Totta, tämä on ollut pieni ongelma jo silloin ihan eskarissa. Ei sitä nyt jaksaisi leluilla leikkiä kun on niin paljon muutakin kivaa. No, nyt se otetaan päänvaivaksi. Narunjatkeelle siis. Selvittää mikä on Kiran paras lelu ja sen kanssa treenataan kotona enemmän ja toivottavasti pian myös muuallakin.
Yhteenveto: Tykkäsin ja uskon että Kirakin. Kiitos Marika, lauantaina tullaan taas! THE kentälle! ;)
Ainiin, lisää mätsäreitä bongattu;
Me painiskellaan nyt kans tuon samaisen asian kanssa, että Viski leikkii kyllä kotona mutta ei treeneissä. Mutta eiköhän se siitä kun vaan leikitään leikitään ja leikitään, erilaisissa paikoissa ja erilaisissa tilanteissa.
VastaaPoistaEn muista oonko jo jonnekin kirjoittanut (tai Geelarista olen paljonkin, mutta sen todellisesta pointista) mutta meillä avain onneen Kiran kanssa oli Geelari. Muut lelut ei kiinnostaneet NIIN paljon että niillä ois saanut motivaation nousemaan huippuunsa, mutta Geelari... Se muutti kaiken! ;) Ja se oli sillä kokoajan saatavilla, moni sanoi että pitää ottaa pois ja vaan leikkiessä pitää hollilla, mutta tää rakastui siihen niin, kun sai kanniskella sitä aina mukanaan. Eli kyllä se Viskikin sieltä vielä, elä ota turhia ressejä ja murheita, kohta jo mietit, millä saisit sen rauhoittumaan leikeistä ;)
Poista