Mätsäystä

Uskaltauduttiinpas! Tänään, helatorstaina Haunisissa oli SPL-Turun järjestämät mätsärit. Luokkia oli kaikille ja sakuille vielä omat.

Loistava tilaisuus mennä keräämään kokemusta. Edeltävä päivä lupasi tosi surkeasti sadetta ja melkein huuhtoi jo ajatukset lähtemisestä pois. Aamu kuitenkin näytti tasaisen harmaalta, ilman suurempia sateita, joten reppua kasaamaan ja menoksi. Vaikka turistiksi, pelkkää hyväähän se Kiralle tekisi, nähdä lajitovereita ja ihmishulinaa. Paikalla oltiin ajoissa, vielä oli melko hiljaista. Kauaa ei kestänyt kun parkkis alkoi täyttyä ja täyttyikin ihan täyteen asti. Oli jos minkälaista vipeltäjää, isoa ja pientä, karvaista ja karvattomampaa, ärisevää ja haukkuvaa. Alku jännitti nuorta koirusta jonkinverrankin, kuola valui suunpielistä noroina ja hipsi äänekkäämpien tovereiden ohi, häntää varovasti heilutellen. Ääntäkään ei päästänyt koko aikanaan. Mutta The Nenä, se oli taas hyvinkin aktiivinen ja tutki paikkoja tarkasti.

Suurin osa paikalle ilmaantuvista sakemanneista oli aika lailla erillaisia kuin Kira, enemmän varmasti sellaisia, jotka näytillä pärjääkin. Ihmisetkin vaikuttivat olevan kokeneempia ja aloin jo pohtia ihan vakavasti että ollaan itseasiassa aika hyvä yleisö, jäädään vaan kehän ulkopuolelle oppimaan. Pikku-Missi alkoi kuitenkin vähitellen rentoutua ja raivotautimainen kuolanvaluminenkin loppua, siispä sama se, eikun mukaan vaan!

Koiruus autoon oottamaan ja reippaasti ilmoittautumaan. Heti alkuunsa tuomarina toimiva Pekka Hannula keräsi porukan kasaan ja ilmoitti ettei nyt kisata hienoimman koiran tittelistä vaan treenataan näyttelytouhua ja sitä että yhteistyö pelaisi koiran kanssa mahdollisimman hyvin. Voisi kyllä sanoa että tämä mätsäri ajoi, ainakin meille, samalla asiansa näyttelykurssista. Erinomainen ja selkeä opastus koirakkokohtaisesti, mitä tehdään ja miten. No eihän me oltu Kiran kanssa harjoiteltukaan kunnolla mutta nyt tiedetään mitä harjoitellaan ja miten. Vinkkeinä tuli seisottaa Kira edestä, saada avustaja jatkossa mukaan ja vaihtaa kaulapanta... ;)

Pentujen punaiset, kuva  ©A.Kurki

Vaikka ei sillä, eihän me minnekään virallisiin kyllä, Neiti Harmaahan kasvaaputkahti kokolailla isoksi eikä me ihan sinne näyttelykehiin muutenkaan mutta ehkä me vielä mätsäreissä piipahdetaan toistekin ja sitten osataan enemmän! Uskoakseni suoriuduttiin kuitenkin ihan jollaintavoin, kun ei nauhojen toisellepuolen arestiinkaan jouduttu. Paremmin kyllä kuin osasin oikeasti edes toivoa, olin varma että Kiran Nenä alkaa taas elämään omaa elämäänsä ja johdattaa koiruuden tiukasti nurmeen kiinni, mutta ei, koiruus oli yllättävän hyvin kuulolla. Seisominen tuotti (taas) ongelmia, peffa meinaa pätkähtää aina maahan. Sitä siis treenataan enemmän, seisomista. Saatiin tiukka sininen rusetti ja sinisistä kivuttiin toisiksi, kylläpäs olinkin ihan mahdottoman ylpeä pienestä mätsärikoiruudestani! Pentujen koko voiton korjasi nuori neitiesittäjä koiransa kanssa. Mahtaakohan tästä kaksikosta tulla vielä kehien.. No ei partaveitsiä mutta ehkä ladysheivit? Sen verran hienosti jo esitti koiransa ja vasta oli ihan nuori koirailija.

Palkinnotkin olivat mahtavat, tosi kiva ja hyvin järjestetty päivä kaikinpuolin, oli kiva olla mukana. Matkatkin sujui hyvin, ei YÄK-kää ja käytös oli aivan ensiluokkaista Kira-neidillä. Tiedän, oma kehu haisee taas mutta pakko on jälleen todeta että mahtava koira.

Ja kiitos SPL-Turku, taas ollaan yhtä kokemusta rikkaampia ja aika väsyneitäkin näemmä... ;)

SPL-Hauninen, HUI...

Taitaa tulla agi-koira Kira-koirasta, kiipesi äsken pirttipenkille viereen istumaan...

Lauantai aamupäiväsellä kuitenkin kiivettiin autoon ja huristeltiin Turun SPL:n Haunisten kentälle treeneihin, joiden vetäjänä toimi Marika. Bongasin Marikan sivut Dog Sport Centerin FB-sivuilta ja kun huomasin että Marika puuhailee viikonloppuisinkin, ajattelin että sehän passaisi enemmän kuin hyvin ja ängettiin Kiran kanssa mukaan.

Kyllä se vähän jännitti, suunnata nyt oikein sakemannien plantaasille! Tässä kun ollaan edelleen aikaslailla alkutaipaleella oleva (wannabe-sakemanni)harrastaja (vaikka itse rotua onkin iänkaiken jo kotona ollut, mutta...) tuntuu sekajoukoissa jotenkin helpommalta hengailla, joskus vaan lienee syytä siirtyä hiukan mukavuusalueiden ulkopuolelle, eihän sitä tiedä jos siellä kuitenkin vaikka ihan viihtyisi.

Mieleeni nimittäin palautui mm. elävästi ko. plantaasista se, kun Taran ollessa ihan pieni, oltiin menossa palveluskoirakentälle sakemannien viereen ja paikalle ekan kerran tullessamme kysäisin vieressä olevan auton henkilöltä että missäköhän mahtaa olla se palveluskoiraporukka, henkilö katsahti vähän turhautuneen näköisenä ja huokaisi; Jaa,a, minulla on SAKSANPAIMENKOIRIA... Tuli vähän pönttö olo. Niin, niinpäniin on kaketi meilläkin, mutta en minä sitä nyt kai kysynyt. Löydettiin onneksi kuitenkin omin neuvoinemmekin sitten sinne palveluskoiraväen viherikölle, SAKSANPAIMENKOIRAMME kera... Nou haard fiilings, kunhan vaan tämä jäi mieleen ja lentäväksi vitsiksi... ;)

Tällä THE Kentällä (varmaan kohta Kiran kanssa ollaan karkoitettuja ko. kentältä jos tätä vielä hetken jatkan...;) oli ihanan rauhallista, vain muutama koirakko, huh. Kaikki oltiin eri tasoisia, me ehkä enemmän erottuvina alkutaipaleen kävijöinä, mutta Marika hanskasi hienosti tilanteen yksilöiden kaikki sopiviin tehtäviin. Piti tietysti myös selvittää missä mennään ja mikä on suunta. Ihan alkutekijöissähän me. Kira on sivulla vähän vinossa, peffa ulkona. Seuratessa tuppaa käymään samoin. Marika kysyi, tuleeko meistä isona jotain vai hengaillaanko me vaan, lähdetäänkö siis hiomaan asioita vai onko se niin nokonuukaa? Tuumasin että en tiedä vielä mitä meistä isona tulee mutta mitä sitä sinnepäinkään vaan tekemään, yrittää ainakin pitää, varsinkin kun näin pienistä ja toisaalta vielä helpoistakin asioista tehdä oikein, on kiinni, hiotaan vaan! Ja onhan se tosiaan helpompaa viilata nyt kun ollaan muutenkin alkutaipaleilla, kun sitten joskus myöhemmin, jo opittuja pahiksia pois. Ja olihan tästä jo Hannankin koulussa puhetta. Joissain asioissa vaan pitää nipottaa, ei auta, pitää se minunkin nyt oppia.

Korjattiin siis Kiran sivullaolopaikkaa vähän taaemmas jotta koira ei hakisi niin helposti vinoon kääntymällä vähän eteen. Tehtiin seuraamista ihan parin askeleen pätkissä. Hetki tätä, meni ihan kivasti ja sitten pidettiin paussi. Hienoa, olin kovasti mielissäni että meidät passitettiin paussille. Sitä mielestäni näin nuori koira tarviikin. (Ai oliko ennakkoasenteita hikipäässä reenaavasta joukosta? Nooo... Ei kai... ;) Ulkokentällä olikin kiva mennä reunoille tutkailemaan hajuja, se antoi oikeasti vähän lepoa päälle treenien väliin. Sisähallissa tauot meni vähän istuskeluun, huokailuun ja ehkä pienoiseen tylsistymiseen. (Yritän tässä kai nyt oikeasti vaan tsempata itseäni ulkokenttien vesisateisiin ja myrskytuuliin. Tiedän että tulen vielä kaipaamaan sisähallin kattoa ja seiniä, tuulen ja sateen piiskatessa ja pohtiessani koiraharrastuksenkin järkevyyttä vs. vaikka pitsinnypläys...)

Ja eikun treenit jatkukoon; Seisomistreeniä! Se on ollutkin ehkä se hankalin, joten vinkit ja avut otettiin ilomielin vastaan. Koitettiin lelun kanssa ensin muttei lelu paljon vieraassa paikassa taaskaan kiinnostanut. Vaihto siis makupaloihin, se toimi. Meni ihan hyvin. Kunhan narunjatke muistaa laittaa käden alaspäin ettei tule liukumäki-efektiä ja koiran peffa maahan. Tässä kohden olisi varmasti ollut helpompaa jos se lelu olisi ollut JEEEEE, kotonahan ne onkin, joten eiköhän tätäkin päästä kotona paremmin työstämään. Sitten luoksepäästävyys, joka meni superhyvin! Makupalapalkan avulla mutta kuitenkin. Kiran mielestä kun kaikki ihmiset on NIIIIN mukavia, että on melkoinen koitos olla menemättä jo vaikka ihan itse tervehtimään tulijaa, eikä epäkohteliaasti istuapönöttää paikallaan. Sen perään paikallamakuu jossa toiset koirat sai ainakin häiriötreeniä kun Kiran kanssa piti vähän tassusta pitäen olla ja tehdä, makupaloja syötellen. Ihan hienosti, loppua kohden vähän herpaantui, ajan venyessä. Kotona koitetaan lyhyemmissä pätkissä, useammilla erillisillä toistoilla saada varmuutta ja jaksamista. Kyllähän me tätä jo irtonaisena All4dogsissa treenattiin ja meni paljon paremmin, mutta nyt on ollut taukoa tässä (laiska minä) ja sekin näkyi. Heti laiskat kärähtää, täälläkin.

Ja loppuun vielä yksi luoksetulo, taas jännitti minne koiruus ehkä pinkaisee kun ei enää ollut seiniä ympärillä ja vieraassa paikassa, pihalla, irti... Apua... Pinkaisihan se luokse mutta ihan kohdalla alkoi jo hajut kiinnostaa enemmän.

Mitä oli vaikeaa; Leikkiminen. Kira ei leiki vieraissa paikoissa. Kotona kyllä, vaikka miten kauan ja vaikka millä. Vieraissa paikoissa se on vähän totinen. Ohjeeksi saatiin etsiä lelu joka nyt oikeasti innostaisi leikkimään, treenien välissä palkkana, kentällä pitää olla kivaa! Totta, tämä on ollut pieni ongelma jo silloin ihan eskarissa. Ei sitä nyt jaksaisi leluilla leikkiä kun on niin paljon muutakin kivaa. No, nyt se otetaan päänvaivaksi. Narunjatkeelle siis. Selvittää mikä on Kiran paras lelu ja sen kanssa treenataan kotona enemmän ja toivottavasti  pian myös muuallakin.

Mikä oli helppoa; Olla. Kiran kanssa on helppoa olla ihmisissä, se osaa olla mielestäni hyvin "maailmalla". Kun täällä metsissä asutaan, on täällä aika rauhallista ja hiljaista, ei ihmis- tai koirahäiriöitä tai muutakaan. Silti Kira käyttäytyy hyvin ihmisissä. Se on ehkä se kaikkein tärkein asia. Sen jälkeen kaikkea on helppo harjoitella ja opetella.

Yhteenveto: Tykkäsin ja uskon että Kirakin. Kiitos Marika, lauantaina tullaan taas! THE kentälle! ;)

Ainiin, lisää mätsäreitä bongattu;