Tiedän että kuulun sarjaan "ylihysteeriset tädit" ja olen aika arka pitämään pentua irti, vapaana ilman aitoja ympärillä. Osaan kuvitella mielessäni hyvin, kun pieni koiranpentu katoaa horisonttiin eikä kuule takaisinhuutojani... Tai mitäs jos se kirmaa suoraan hevosten tarhaan? Ja mitäs jos... En oikeastaan halua edes ajatella, pyrin vain kaikintavoin välttämään. Tiedän että silti se tulee vastaan, hetki jolloin pitää vaan antaa palaa ja luottaa niin paljon että uskallan päästää sen irti, ilman aitoja, ilman hihnaa. Luottaa ettei se lähde pois luota, luottaa että se tulee kun kutsun... Huh huh... Jos vielä vähän treenataan vaan sitä luottoa lisää? Jos vielä hiukan lykätään sitä villiä vapaudentunnetta pennulta? Että voisin olla varma ettei se vaan innostu jonkun paistijänösen jälkien perässä metsänuumeniin? Se se olisi kamalaa se!
Yleensä olen ekstemporena yhtäkkiä rohkaissut mieleni, saanut fiiliksen että nyt on se hetki. Nyt on se sopiva hetki edetä asiassa ja tehdä se. Se päivä oli sitten tänään. Tänään Tara ja Kira kirmasivat pitkin peltoa, irti, aidattomassa tilassa vapaana. Vain luja (olkoonkin että ihan pienenpieni, mannaryyni kyykyssä-kokoinen pelonkipinänsekainen peikko kurkki jossain korvan takana) usko ja luotto.
Pihalla ovat toki olleet jo pitkään vapaana, vaikkei ihan aukotonta aitaa olekaan. Aita uupuu kovin houkuttelevasta lantalan syrjästä, jonka takana on pari tarhaa ja peltoa. Tähän asti ovat kaikki koiruudet hyvin kuitenkin oppineet että sitä ennen kulkee näkymätön mielikuvitus-raja-aita. No, Nipsu-maastomakkara joskus ei voinut vastustaa tuoreiden lantapalleroiden kutsua, ja aita oli sen mielestä niin korkea että ihan vaan vahingossa saattoi matalamaavara sen alta eksyä, mutta muuten. Kira on muutaman kerran käynyt vierailulla kielletyllä alueella, tulee kyllä kokoajan paremmin ja paremmin pois kun huutaa, eikä enää vartavasten karkaa sinne, kuten tuossa jokinaika takaperin. (Otti sellaisen "Mmmm...Hmmm.....-ilmeen ja ikäänkuin ihan selkeästi puntaroi mielessään että pitäisikö mennä tuon luo... Vai jos kuitenkin kävisin ihan vaan äkkiä poninkakkapalleron varastamassa.... Ja kurvaisikin sisääntulon sijaan suoraan lantalaan korvat lepattaen, eikä kovaa kiirettä sitten herkkupöydästä enää takaisin ollutkaan.)
Eilen kuitenkin normaaliin tapaan, siivotessani tallia ja koirien puuhatessa ulkosalla tuli yhtäkkiä taas se sellainen hiljainen hetki. Näitä aina aika-ajoin tulee, yleensä huolestun niistä enemmän kuin Taran pienistä kiljahduksista kun pikkusisko roikkuu niskassa tai mölinästä jonka leikkiessään saavat aikaan. Sitten kun Hetki Hiljanen - tulee, kaksikko joko makoilee omilla tahoillaan lelujensa tai muun mielenkiintoisten asioidensa kanssa tai sitten joku on hilpassut pois näköpiiristä. Ja yleensä nimenomaan se Joku. Tara on silloin loistava kielikello ja aina katsoo perään; "Kato ny! Tonne se taas men, ihan tosta vaan! Eikö oo kauheeeta!!?" Tällä kertaa tilanne oli jälkimmäinen. Ainoana poikkeuksena että Taraakaan ei näkynyt.
Huutelin hetken ja Tara kurvasi vajan kulmalta kovaa kyytiä; "Apua-apua, tonne se meni eikä uskonut vaikka sanoin ettei sinne saa mennä! Apua!" Huutelin toisen hetken Kiraa, mutta ei. Hipsin sitten katsomaan että mikäs herkkupallero on pienen koiran huomion nyt ihan kokonaan ryöstänyt, vaan ei, Kiraa ei näy missään! Alkoi tulla jo mullekin mieleen pieni apua - ajatus, kunnes onneksi Ami ja Viggo tarhassa tönötti ja sanoi että hei, toi pieni tyyppi on täällä? Miksi se on täällä? Ja tosiaan, karkuri-Kira oli mennyt jo lantalan yli ja kiisi pitkin tarhanviertä, oikeaoppisesti kuitenkin turvallisemmalla puolella. Oli vähän sen näköinen että Aaaapuuaaaa - miten mä tänne jouduin?!?!? Ei osannut kuitenkaan tulla samaa kautta takaisin vaan lähti kiertämään sitä tosta kautta, josta aina tullaan kun lenkillä ollaan, eli ponitarhan ja tallin ohi, pihaporteille. Hieno koira, hyvin löysit kotiin - kehuin vuolaasti huojentunutta, kotiin löytänyttä pikkureissaajaa, joka tuntui itsekin olevan aivan helpottunut päästessään "omalle puolelleen". Huh huh...
Otettiin sitten vielä hetkenpäästä pienet treenit asian tiimoilta, menin lantalallepäin ja kulmalla kielsin tulemasta, Tarahan homman hyvin osaa ja oli kyllä siinä vaiheessa hyvänä apuna. Kira taas tuumi että Jeeeee - määää tuun ja!!! Ja samantien ilme muuttuikin aivan äimänkäeksi, kun saikin pienen vesisuihkun ei sanan vahvistuksena. No, tilanne oli sinällään vähän pulmallinen että Tarahan innostui ja luuli jonkinsortin vesisodan alkaneen, ja joka sen mielestä on tosi hauskaa... Koita siinä sitten taas vakuuttaa pennulle että huono idea kun toinen pomppii innoissaan takana... Kira kuitenkin oli selkeästi hämmentynyt eikä niin innoissaan, koitti vielä toisen kerran ja sen jälkeen perääntyi ja jäi odottamaan että tulin takaisin ja herkkunakki taskusta korvasi herkkupallerot. Tätä harjoiteltiin vielä toinen kerta ja se sujui paremmin. Eiköhän sekin tästä, aidattomatkin rajat tule pian tutuiksi.
Samalla pohdin että miten ikinä ollaan tultu toimeen ilman tuota piha-aitaa, jolle siis tuli ikää viime kesänä vuosi. Se toimii siis rajana tavallaan sisäpihalle ja tallinpihalle sekä tielle. Tuo turvaa ja mielenrauhaa kun tietää etteivät ainakaan tielle ihan heti pääse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Yksinhöpinöinti ei ole ollenkaan niin kivaa kuin joukkoälämölö! Hauku, murise tai vingu kommenttisi!