Niin hauskaa pentuenergiaa on ollut nyt päivät tulvillaan, mutta miksi aina pitää jotain raskasta ja vaikeaakin kuulua elämään? Kai siksi että niitä hyviä hetkiä osaisi paremmin arvostaa? Mikään ei ole ikuista, ei edes ne asiat joiden pitäisi. Pitäisi ainakin olla yhtä pitkiä olemassaoloajaltaan kuin me.Vanhuus on väistämätön, niin ikäväkseni myös Tiinan kohdalla. Parin viimeisen vuoden aikana olen huomannut miten se on alkanut vanheta, harmaantua, nukkumaan enemmän, lenkeille lähtö on jäänyt jo kokonaan pois, päivittäinen verkkainen ulkoilu kuluu pihalla rauhassa tallustellen ja ilmaa haistellen. Eikä Tintti edes oikein pihalla pitkään enää viihdy. Näkö- ja kuulo on huonontuneet, muisti tekee välillä tepposia. Kuitenkin viimeaikoina on tulleet ne vanhuuden ikävämmätkin seikat esiin joista takapään toimiminen ehkä se kaikkein suurin ongelma; Se on holtiton ja tottelematon.
Ylösnouseminen sujuu helposti mutta liikkuminen on hankalaa. Pari kertaa takajalat ovat kokonaan väsyneet alta ja mummoa pitänyt auttaa takaisin tolpilleen. Se avuton ja hätääntynyt ilme maailman rohkeimman ja pelottomimman, varmimman koiran silmistä silloin näkyi, teki hyvin selväksi minulle, että yhteinen taival alkaa nyt olemaan lähellä loppuaan.
Vaan miten se sitten kuitenkin on niin vaikeaa todella hyväksyä ja päättää. Vaikka kuinka järki on jo jonkunaikaa tehnyt selväksi, että näin on, elämän tosiasioita joita ei voi muuksi muuttaa ja jotka ovat osa elämää, silti ajanvaraus nukutukselle oli turkaisen vaikea teko. Vaikka kuinka luulin olevani tyyni ja tilanteen herra soittaessani, sain kokoajan purra hammasta ja nieleskellä... Vielä puhelimessakin piti päivien välillä empiä, jos vielä yhden lisäpäivän kuitenkin valitun päivän sijaan...? Jos kuitenkin tapahtuisi ihmeitä ja parempi jakso alkaisikin vielä? Vielä yksi päivä lisää koiravanhuksen seurassa? Vaan mitäpä jos se yksi päivä kuitenkin veisi radikaalisti huonommaksi? Pahalta sekin sitten tuntuisi.
Ajatuksissa oli maalauttaa Tintistä kaunis taulu seinälle, kunnes törmäsin Taide-Miloun lasiriipuksiin. Ajattelin heti että sellaisen haluan, koirista uskollisimman muiston kaulaani roikkumaan. Eilen kaunis lasikoru sitten saapui postin tuomana ja roikkuu jo kaulassa, ei ihan vielä pelkkää muistoa kunnioittaen, mutta pian näin on. Kuva riipuksesta ei ole oikein itse riipukselle edukseen, koitan saada paremman myöhemmin. Jokatapauksessa voin suositella lämpimästi, mielestäni oikein kaunis kuten itse kohdekin.
Tällä hetkellä olen kateellinen kaikille niille tyynen mielentilanhallitsijoille, jotka pystyvät käyttäytymään asiallisesti pahoissakin tilanteissa. Olisihan se eläimellekin eduksi, kun omaihminen olisi hyperventiloimatta itkunsekaisesti...Koitan olla urhea, tämä meille jokaiselle karvakorvan omistajalle kun tulee eteen. Ja vanhuus on kuitenkin toisaalta ymmärrettävissä oleva asia, kun taas se, että jotkut nuoretkin, jopa pennut joudutaan hyvästelemään ennenkuin elämä on edes kunnolla alkanutkaan.
Onneksi jää Tara ja Kira kanssani jatkamaan, en voisi kuvitellakaan jääväni ilman koiraa, ikävä kasvaisi hirmuisen suuriin mittapuihin. Jotain uutta, jotain vanhaa. Vanhasta joutuu luopumaan ja uuden kanssa jatketaan. Saan parhaimman suojelusenkelin mitä saada voi.
Kovasti toivon voimia sulle sinne! Raskasta on päästää uskollinen ystävä viereltä kulkemasta pois. Sulla on paras suojelusenkeli matkassa aina ja muistot sydämessä ikuisesti.
VastaaPoistaKiitos kaunis Taru, tää on kyllä ihan ymmärtämättömän surullista vaikkakin toisaalta olin saanut aikaa ajatella ja yrittää hyväksyä ajatusta. Tiina oli ihan älyttömän upea koirayksilö, jonkalaista ei ole eikä tule toista, eikä tarvitsekaan.
VastaaPoistaTara ja Kira jatkavat elämän ylläpitoa ja ovat omalla tavallaan taas korvaamattoman rakkaita ja tärkeitä. Nyt toivon että niiden kanssa on vähintään yhtä pitkä yhteinen taival edessä.