Nähdään sateenkaarisillalla, vie Nipsulle terveisiä!

Niin se päivä sitten koitti, polun pää tuli vastaan. Yhdessä kuljettiin loppuun asti, yksin oli raskas matka tulla  takaisin. Nyt tiedän miltä tuntuu menettää paras ystävä. Tiedän miltä tuntuu kun ei voi enää rutistaa ja halata rakasta karvakorvaa, joka vähän tosin kuisaantui moisesta kaulaan kapsahtamisesta. Alkuaikoina tullessaan meille, hämmentyi aika suurestikin moisesta iholle tai karvalle tulosta, mutta vähitellen tottui ja alkoi hiukan vaan kiusaantuneena tuhahdella ja önistä ja tunki enemmän kainaloon.

Nyt tiedän miltä tuntuu kun varjo ei enää seuraa tai odota portin takana kuten viimeisinä aikoina, kun ei enää lenkille jaksanut mukaan lähteä. Katsoi luottavaisesti silmiin ja laittoi etutassunsa syliin saadakseen huomiota tai ehkä herkkupalan. Nyt on vain hirveä ikävä ja tyhjä olo. Talo on niin hiljainen, vaikka volyymitäytteinen pentu ja touhukas Tara siellä asuukin. Miten voikin rauhallisen ja enemmän jo sikeitä vetelevän melko pienet äänet olla puuttuvina kovin suuria ja tyhjiä. Kaikki huomaamme jokaisena hetkenä, ettei koirista vanhin enää ole läsnä.

Toisaalta olo on vähän helpottunutkin, oli varmasti aivan oikea aika päästää karvakaveri menemään, kun mieli oli vielä virkeä kropan jo krenkatessa. Silti ajatukset kotiinajellessa pyöri päässä, jos vielä olisi kuitenkin ollut aikaa jäljellä? Toisaalta taas viimeisenä aamuna olin täysin varma että nyt on oikea hetki. Välillä rakkaan koiran rohkeista silmistä heijastui väsymys ja ehkä pieni suru siitä, ettei enää kepin perään voinut juosta, ei pystynyt enää tulemaan täyttä laukkaa luo, vaikka miten olisi halunut. Ja varmasti kolotuksiakin jo oli.

Tintti pääsi siis vielä kerran kaipaamalleen autoreissulle, jotka sen mielestä olivat niin superkivoja ja aina innostui kun kaulapanta laitettiin kaulaan ja lähdettiin reissuun. Niin nytkin. Se seurasi aamupäivällä tarkkaan kun valmistelin autoa matkakuntoon. Se tiesi että juuri me, se ja minä, lähdemme jonnekin. Kun kaulapanta laitettiin vihdoin kaulaan se seurasi vierelläni kyselemättä laittamaan tallinovet lukkoon ja autolle. Se oli autossa kuin kotonaan, lähes huomaamattomasti, matkusti takapenkillä maaten. Niinhän se oli joka paikassa kuin kotonaan, jos minäkin olin, maailman paras koira, toimiva ja täysin peloton Tintti. Perille päästyämme sitä vähän nolotti ettei enää nuoruuden ketteryydellä päässyt autosta itse pois. Luottavaisesti otti avun vastaan kun tarjosin, seurasi mukanani perille asti, kävi vaa'alla ja istui vierelläni kunnes väsy alkoi tulla ja pian jo nukkui hetken ennen lähtöään sikeää unta tuhistellen pää kättäni vasten, rauhaisaa unta.

Jäljelle jäänyt maallinen osa lähti tuhkattavaksi Komerin Karvatassuihin ja tulee myöhemmin takaisin kauniissa saviuurnassa, lasivitriiniin, Nipsun viereen. Ennen meillä aina haudattiin karvakorvat, mutta talvella oli jotenkin luonnollista, maan ollessa jäässä ottaa Nipsun muisto uurnaan ja nyt uudelleen joutuessani asiaa miettimään oli päätös jotenkin selvänä mielessä, että Tintti tulee vielä takaisin kotiin, Nipsun viereen.

Tara oli illalla hiukan levoton. Lähteissämme se moikkasi Tiinaa vielä hännänheilutuksella, huomatessaan sen kaulapannan. Tullessani kotona molemmat olivat iloisina vastassa, mutta illalla Tara haahuili huoneesta toiseen, etsien Tiinaa. Se sai nyt vanhemman koiran paikan uunin vierestä, jossa Tiina ennen nukkui. Meillä kaikilla, varsinkin minulla, on hirveän kova ikävä. Nyt huomaan, miten tärkeää on että pikku-Kira on täällä. Sen vaatima huomio vie ajatukset hetkittäin muualle ja piristävät. Tara taas lohduttaa omalla olemuksellaan ja touhullaan. Jäljelle jääneet ovat maailman parhaimmat ja rakkaimmat lohduttajat. Elämä jatkuu, Tiinan muistot pysyvät aina.

Kiitos Tiinalle ajasta täällä sekä tietysti hoitaneelle eläinlääkärille.