Samanlainen erilainen

Sitä se on. Samanlainen vieläkin, vähän erilainen kuitenkin. Tasan kuusi vuotta sitten laitoin viestin hevostenhierojalle, tullaan tosi myöhään, lähdettiin hakemaan penskaa. Käytiin katsomassa yhtä hevostakin itseasiassa matkalla, siitä vitsaillaan vieläkin. Ei oikeestaan ees hevosesta vaan myyjistä. Hauskoja tyyppejä. Tuollainen mustio sieltä mukana tuli. Eipä tiedetty minkälaisella haasteella oli meitä siunattu... Onneksi siunattiin.

Tara. Ihan erilainen kuin muut, silti ihan samanlainen. Musta, isot korvat, sama häntä. Pikinenä, uskollisista uskollisimmat silmät, joskin toisinaan vähän erilaiset kuin muilla. Elämäni musta.

Juhlistin yhteistä, hyvin kivistä alkua ja vähän helpompaa arkimatkaa ostamalla Taralle superaineet. Bakteerille bakteereja. Hyviä sellaisia. Vaikka eihän Tarakaan paha ole. Boulardii ja Biolatte 4-legs. Lue lisää täältä. Täällä taas on odotukset korkealla. Närät saatiin loppumaan, mutta hiiva jossain määrin kiusaa edelleen vaikka ihan toisenlaisissa määrissä mitä joskus ennen raakaruokintapuolikasta. Jos siirtyisi kokonaan, auttaisiko, mene ja tiedä. Korvissa ja tassuissa ei ihmeitä, sanoi eläinlääkäri, mutta silti ne kutisee vähän enemmän kuin normikutittelu. Varsinkin tassut. Ei kutise kohta enää, luotto hyviin bakteereihin on kova. We'll see.

Harmaa 3vuotispäivä

Saksan jalkapallojunnut. Kuva L.Nurmikivi

Yhteisiä tassunjälkiä, Lohjalta kotiin, siitä se alkoi. Kun käytiin Elämäni Harmaa hakemassa, se oli sisaruksiensa kanssa pentuhäkissään. Siellä osa leikki keskenään, osa antoi kastelukannulle tai muulle vastaavalle, kokoiselleen välineelle huutia ja osa torkkui niitä lukuisia hetken pennun päiväuniaan.

Kira tuli aidanluokse etunenässä, nosti tassunsa aitaa vasten ja sanoi "Mä". Siitä lähtien oltiin me. Hyvässä muistissa on vielä hyvin sinnikkään ja voimakasluontoisen pennun kanssa käydyt, useat tuokiot, mistä milloinkin elämän säännöistä. Joo, hyvin hyvässä muistissa.

Naskalit. Kuva L.Nurmikivi

3vuotta sitten majottauduin yhdessä pikku-terroristin kanssa samaan huoneeseen, pentuhuoneeseen. Nukuin vuodesohvalla ja niin nukkui pian pentukin. Sillä oli oma sänky vuodesohvassa kiinni, mutta jossain vaiheessa, heti kun pääsi ja yllättävän nopeasti kun pääsi, se kömpi viereen. Mutta ei nukkumaan, ehei. Puremaan, repimään ja pomppimaan, keskellä yötä. Tai pissalle.

Vaikka sillä oli terävät hampaat kuin peijooni ja se osasi olla ihan mahdottoman vastaräyhäinen, on noita aikoja silti ikävä. Miten nopeesti ne kasvaa. Oikeasti tuntuu että naskaliajasta on jo ikuisuus. Ikävä myös Tinttiä. Silloin sakemannilauman viisain lenkki oli vielä mukana. Onneksi oli, olen varma että se kertoi tälle nykyiselle nuorukaiselle elämänviisauksia, miten jatkaa uuden Narunjatkeensa ja varaisosiskonsa kanssa.

Mitä pentuajoista sitten on muuttunut, noin koiran tiimoilta. No, siitä ei onneksi tullut niin kovapäistä. Pentunahan se oli. Hyvinhyvin itsevarma ja lujaluontoinen. En tiedä miten paljon sitä olisi siihen saanut halutessaan ohjattua. Se ei pelännyt eikä epäröinyt mitään, mikä sinällään on hyvä, mutta toisaalta se asenne "KIMPPUUN!" oli ehkä vähän... No, se siitä sitten laantuikin kyllä. Sitten tuli nuoruusajan peikkoja, kuten esm. Rappuset. Ihan yhtäkkiä rappuset oli taattu tie elämän pahimpaan loukkuun. Kunnes sitten ei enää ollutkaan.

Mä. Mä tulin nyt kotiin. 

Luonne on muuttunut sitkeästä pikku räyhähengestä pehmeämpään, yhteistyökykyiseen, positiiviseen elämäniloon. Tai sitä jälkimmäistä on kyllä aina piisannut, mutta...

Mikä harmittaa, se ettei näitä älypuhelimia ollut vielä silloin. Puhelin ja kone ois varmasti täynnä pentuajan muistoja, videoita ja kuvia.

Koruista tärkein

Maailmassa ei ole hienompaa korua kuin tämä. Ja ne kaksi edeltäjäänsä, jotka olen onnistunut rikkomaan. Onneksi niiden johdosta suuriin mittasuhteisiin paisuneista draamoista on selvitty tilaamalla uusi. Toinen putosi lavuaariin ja särkyi, kuten sydän, Tintin heiluttaessa häntää sateenkaarisillan portilta pitkään eroon.

Toinen jotenkin kärsi, tai vain kului. Tätähän kun ei oikein pois oteta kuin suihkussa. Aina se killuu kaulassa, menossa mukana. Se on kovin rakas ♡

Löysin Tintistä vanhoja valokuvia. Niitä oikein perinteisiä. Se oli niissä vielä nuori, ehkä 6vuotias. Erinäköinen. Nuori. Ja aina iloinen, ystävällinen ja uskollinen. Kaikessa mukana. Kirassa on silloin tällöin samoja juttuja, mitä Tintissä. Ne on jänniä, "fläspäkkejä"...

♡

3vuotta parasta harmaata

3 vuotta elämäni parasta harmautta.
Paljon uutta tietoa, oppia ja onnistumisia. Innostusta ja kiinnostumista.
Uusia, Hyviä tyyppejä. Huolta ja murhehtimista, pohtimista. Uskoa ja luottoa, toivoa.
Uskollisia mantelisilmiä, päätä kainalossa.
Helppoutta, toisinaan omituisuuttakin. Kiinnitystä koiraelämään.

Onnea Taikasudet, erityisesti erityinen harmaani Kira, 3vuotta!

Me lähestymme aikuisikää...

Mummolaan!

Me mennään Kiran kanssa huomenna mummolaan. Kiran mummolaan. Vähän jänskättää. On se aina jonkinsortin jännän aihe, kasvattajalle mennä kasvattia näyttämään. Että tällaisen mä siitä nyt sitten tein... Ja miettii että kun ei ole tehty sitä ja tätä eikä voida esittää tota ja sitä ja onko se nyt hienossa kunnossa, karvakin on vähän himmeä kun on toi karvanlähtö ja... Ja...

Vaan tosi kivahan se on mennä, mummolaan! Tosi kiva nähdä kasvattajaemo, emo ja veljet. Vaikka ne on jo paljon parempia kuin me, me mennään silti hännät pystyssä. Narunjatke on Kirasta ylpeä ja se riittää menemään hännät pystyssä! Kiran kasvattaja on mahtava tyyppi, se ymmärtää ja jaksaa opastaa meitä. Ihan kunniamaininnan arvoinen kasvattaja, jonka vuoksi meidänkin kyllä pitäisi olla vähän parempia...

Yksi on kuitenkin joukosta poissa jonka soisin niin suuresti olevan mukana. Aina se tulee mieleen kun Taikasusilaumasta puhutaan. Miksi juuri tänään, kun huomenna mennään mummolaan, joukoista poissaolevan video nousi fasebuukissa esiin, silmiin. Puoleenväliin videota, ei enempää, ei ainakaan tänään. Miten hienoa yhteistyötä ja taitava koirakko. Tuntuu väärältä ettei ehkä yksi parhaista koiratyypeistä saanut pitää koiraystäväänsä pidempää. Mitä jos se olisikin ollut me, joiden polut erkani ennen aikojaan? Sydän menee ruttuun pelkästä ajatuksesta. Elämä osaa olla todella alakerrasta toisinaan. Onneksi kaikki alkaa olemaan taas hyvin. Suunta on oikea, uusi koiraystävä on saanut mahdollisuuden.

Huomenna on hyvä päivä, mummolassa, kuten aina mummoloissa on. Kaikki on kesken, reppu pakkaamatta ja kaikki. Kaviokkaat vie kaiken ajan. Ehkä pitää mennä nukkumaan että jaksaa herätä ajoissa, pakkaamaan reppua ja hoitamaan kaviokkaat ennen tassutyypin kanssa reissuun lähtöä. Pian nähdään, Mummolassa! ^_^