Harmaa 3vuotispäivä

Saksan jalkapallojunnut. Kuva L.Nurmikivi

Yhteisiä tassunjälkiä, Lohjalta kotiin, siitä se alkoi. Kun käytiin Elämäni Harmaa hakemassa, se oli sisaruksiensa kanssa pentuhäkissään. Siellä osa leikki keskenään, osa antoi kastelukannulle tai muulle vastaavalle, kokoiselleen välineelle huutia ja osa torkkui niitä lukuisia hetken pennun päiväuniaan.

Kira tuli aidanluokse etunenässä, nosti tassunsa aitaa vasten ja sanoi "Mä". Siitä lähtien oltiin me. Hyvässä muistissa on vielä hyvin sinnikkään ja voimakasluontoisen pennun kanssa käydyt, useat tuokiot, mistä milloinkin elämän säännöistä. Joo, hyvin hyvässä muistissa.

Naskalit. Kuva L.Nurmikivi

3vuotta sitten majottauduin yhdessä pikku-terroristin kanssa samaan huoneeseen, pentuhuoneeseen. Nukuin vuodesohvalla ja niin nukkui pian pentukin. Sillä oli oma sänky vuodesohvassa kiinni, mutta jossain vaiheessa, heti kun pääsi ja yllättävän nopeasti kun pääsi, se kömpi viereen. Mutta ei nukkumaan, ehei. Puremaan, repimään ja pomppimaan, keskellä yötä. Tai pissalle.

Vaikka sillä oli terävät hampaat kuin peijooni ja se osasi olla ihan mahdottoman vastaräyhäinen, on noita aikoja silti ikävä. Miten nopeesti ne kasvaa. Oikeasti tuntuu että naskaliajasta on jo ikuisuus. Ikävä myös Tinttiä. Silloin sakemannilauman viisain lenkki oli vielä mukana. Onneksi oli, olen varma että se kertoi tälle nykyiselle nuorukaiselle elämänviisauksia, miten jatkaa uuden Narunjatkeensa ja varaisosiskonsa kanssa.

Mitä pentuajoista sitten on muuttunut, noin koiran tiimoilta. No, siitä ei onneksi tullut niin kovapäistä. Pentunahan se oli. Hyvinhyvin itsevarma ja lujaluontoinen. En tiedä miten paljon sitä olisi siihen saanut halutessaan ohjattua. Se ei pelännyt eikä epäröinyt mitään, mikä sinällään on hyvä, mutta toisaalta se asenne "KIMPPUUN!" oli ehkä vähän... No, se siitä sitten laantuikin kyllä. Sitten tuli nuoruusajan peikkoja, kuten esm. Rappuset. Ihan yhtäkkiä rappuset oli taattu tie elämän pahimpaan loukkuun. Kunnes sitten ei enää ollutkaan.

Mä. Mä tulin nyt kotiin. 

Luonne on muuttunut sitkeästä pikku räyhähengestä pehmeämpään, yhteistyökykyiseen, positiiviseen elämäniloon. Tai sitä jälkimmäistä on kyllä aina piisannut, mutta...

Mikä harmittaa, se ettei näitä älypuhelimia ollut vielä silloin. Puhelin ja kone ois varmasti täynnä pentuajan muistoja, videoita ja kuvia.