Elä hetkessä, itke toisessa.

21.3.25. #vuosipäivä

Tuntuu ihankuin eläis vuodentakaista aikaa uudelleen. Ainoastaan se kaikkein tärkein on jo puuttunut mut se luopumisen tuska tuntuu edelleen lähes samalta. 

Vuosi sit oli Pennin viimeinen päivä. Paskin päivä mut sellaiseksi kuitenkin paras mahdollinen. 

Iltapäivään asti samanlainen ku kaikki muutkin. Hitaita aamuja, lenkki, leikkiä, tallihommia, porkkanatoimituksia, maahisten jäljityksiä. Lisänä savustettua lohta koska parasta. Sit piti lopettaa leikki ja mennä kaikenkesken nukkumaan vaikkei väsyttänyt yhtään. Penni meni nukkumaan ja mun sydän meni ihan rikki. 

Aina on kamala luopua mut tää ottaa kyllä nyt aina vaan koville. Penni, mun sydänkoira 🩶 mut kun mielikin oli elämää täynnä. Ei kipua, väsymystä eikä elämän loppua. Vähän yli keskellä elämää oleva paras kaveri elää täyttä elämää täynnä elämää ja keho pettää. 

Tiimalasi meni yhtäkkä rikki ja loppu hiekka on maassa sirpaleiden seassa. Se tuntuu raskaimmalta ja epäreiluimmalta surulta jonka hyväksyminen ja kantaminen on vaikeinta.

Onneks oli fyssari ja supereläinlääkäri jotka piti järjen päässä ja käski päättää etukäteen ne asiat jotka pitää täyttyä hyvään koiran elämään sekä sitten se piste kun oli aika sanoa vapaa. ”Ja sitten kun hankit uuden pennun, katso et ainakin toinen vanhemmista on geenitestattu negaksi” -sanoi se supereläinlääkäri. Niin tein. Ei ikinä enää jos pienikin mahis on. Mut silti oisin aina halunnut Pennin enkä ikinä vaihtais sitä  aikaa pois. Haluaisin aina Pennin.

Välillä mietin miten ihmeessä viimeisistä päivistä mentiin läpi kun näin vuoden päästäkin se tuntuu mahdottomalta. Me elettiin kerrankin päivä kerrallaan. Joka päivä (jostain joulusta asti) ajattelin että vielä on ainakin huominen enkä ajatellut sen pidemmälle. 

Kun varasin kaikenlopun ajan, meillä oli vielä kolme kokonaista päivää, iltaa ja hyvää yötä Pennonen - jäljellä. Me elettiin ne päivä kerrallaan. 

Ja senkin jälkeen pidin omana turva-ajatuksena sitä että voin milloin vaan laittaa viestiä eläinlääkärille ettei vielä sittenkään tänään tänne. Sillä sain omaa mieltä rauhoitettua. Elettiin hetkessä ja itkin vähän toisessa. Ihan niinkuin olin jo noin 4kk muutenkin tehnyt.

Ja sit toivoin et eläinlääkärin auto hajoaisi. Ei se hajonnut ja vuosi sitten oli mun tämänastisen elämäni maailmanlopun päivä. Itkin vähän enemmän ja melkein joka päivä, silloin ja nyt… 💔

Mikä on pahin suru

Eilen tuli 9 vuotta täyteen kun senhetkisen elämäni suurin suru saapui. Tarasta tuli mun musta varjelusenkeli. Välillä joku kysyy ja itsekin mietin, et onko pahinta kun luopuminen tulee yhtäkkiä, pikkuhiljaa vai vuosien kulkiessa loppua kohti.

Kaikki on aina yhtä vaikeaa mut kun ajan loppu lähestyy vuosien myötä, se on jotenkin järkiperäistä. Jossain vaiheessa tulee vanhuus ja lopulta ajasta ikuisuuteen siirtyminen. Siihen valmistautuu pikku hiljaa, vuosien vaihtuessa. Silti se on raskasta, tottakai. Sellaista hiljaista, hidasta vähitellen enemmän läsnä tulevaksi olevaa surua olkapäällä. Sen painoon tottuu ja sitä kantaa koska elämä. 

Sitten on se yhtäkkiä. Kaaosmaista surua. Asiat tapahtuu niin ettei ehdi mitään. Usein se on myös kovaa kipua jolloin joudut vaihtamaan epätoivoisen toivon nopeasti suureen suruun. Ajattelet järkevästi ettei kaveri saa kärsiä yhtään enempää ja päätös tulee nopeasti koska pakko. Jonkunsortin hetken helpotus kun kipeä paras ystävä alkaa vihdoin rauhoittua ja nukahtaa tuskasta levolliseen uneen joka syvenee hitaasti. Ja sitten jää jäljelle se kaaosmainen iso suru. Mutta tiesit että oli pakko, aikaa ei ollut yhtään enempää. Kaaosmainnen suru pyörii ympärillä, ei osaa asettua olkapäälle vaan roikkuu, painaa ja ahdistaa mutta sitä on pakko sietää koska aika loppui vaikkei pitänytkään. Vähitellen vuosien aikana kaaossuru alkaa järjestyä ja asettua. 

Ja viimeisenä se pikkuhiljaa mutta silti ihan liian nopeasti. Kun vuosia on vielä edessä mut yhtäkkiä ne vaihdetaan kuukausiksi. Et ihan tarkkaan tiedä yhteen vai viiteen, mutta näät että tiimalasin lasi alkaa haurastua, säröillä. Se on pahinta. Se ahdistaa, katkeroittaa, kiukuttaa, väsyttää, masentaa, tuo epätoivoa, surua jota kuvaamaan ei keksi sanoja. Se on väärin ja ihmettelet miksei kukaan muka pysty auttamaan. Teippaamaan, vahvistamaan niitä tiimalasin heikkoja kohtia jotta hiekka voi valua hitaasti vuosia. Ehdit ajatella ihan liikaa ja toivoa turhia mutta toivoa ja apua ei ole eikä tule. Se on musertavaa. Se kun keskellä elämää oleva paras ystäväsi elää täyttä elämää täynnä elämää ja keho onkin petturi. Se tarttuu kiinni eikä päästä irti, se ottaa elämän pois vaikka mieli jatkaisi vielä vuosia. Kumpikaan ei ymmärrä eikä pakollinen päätös juuri sillä hetkellä lopussa tunnu oikealta, rauhoita mieltä suremaan. Tiimalasi meni rikki, loppu hiekka on maassa sirpaleiden seassa. Se on raskain ja epäreiluin suru jonka kantaminen on vaikeinta. Se suru ei rauhoitu istumaan viereesi vaan pyörii, vaeltaa ympärillä, painaa molemmilla olkapäillä, takertuu jalkoihin, ahdistaa joka puolelta. Tukahduttaa. 

Sellaisen surun saa aikaan DM. Degeneratiivinen myelopatia. Selkäydinrappeuma. Kuolemaan johtava perinnöllinen sairaus.