Niitänäitä

Sataa sataa ropisee, pilipilipom, kuraa, märkää rapaa, nurkat täynnä on... Pilipomkele! Ja tuulee, tottakai, kuinkasmuuten. Koirat on kyllä nii-iiin kadehdittavia tyyppejä. Ei niitä kiinnosta, ei ne välitä. Ihan sama, tulkoon vaikka rättejä naamaan, sou? -ne sanoo ja juoksi jo horisonttiin.

Viime reenit jäi ThE Kentällä väliin, oli erään aikakauden päättäjäiset. Ajan, joka tulee silti olemaan viime vuodesta alkaen joka syksy vahvempana mielessä, ympäri vuoden läsnä. Niitä aikoja, jolloin karvaisten kavereiden vilpitön olemassaolo merkityksineen korostuu.

Karhunpoika Kira sairasti silmätulehduksensa, ei onneksi päässyt ollenkaan niin pahaksi ja inhaksi kuin viimeksi. Lääkkeet syötiin kaikki mukisematta, oppipa näyttämään fiksu penska, sivuun kupin vierestä siirtyen ruokailun jälkeen ja sanoen"Kato nyt, tyhjä keppu, kaikki lääkkeet ja ruuat syöty. Saisko lisää, ruokaa, ei lääkkeitä?"

Silmärasva oli sitten jo ehdoton nounou, ensin juostiin karkuun ja tympeästi tyydyttiin kohtaloon, kiinnisaamisen jälkeen. Keksittiin uusi keino välttää, yritettiin vedota tunteisiin katsomalla surkeasti suoraan sieluun, korvat vaakatasossa roikkuen ja vienosti häntää heiluttaen "Jos ei kuule laittettas, silmä on jo ihan hyvä ja määkin oon kiltisti, ethän laita kun on niin kurjaa ja oot niin kiva, ja määkin oon...?" Ei auttanut vaikka säälipisteitä ropisikin aimo kasa. Juhlittiin rohkeutta aina yhdellä makupalalla ja unohdettiin koko kurjuus.

Kiroileva Tara taasen yllätti jälleen. Jos se on vähän erikoinen, antaa se kyllä ehkä eniten positiivisia fiiliksiäkin. Tai ne voitot sen kanssa tuntuvat aina niin suffelipuffeilta. Välillä kun tuntuu että sen kuulokone on kytkeytynyt pois päältä, se kuitenkin on päällä silloin kun sitä oikeasti tarvitaan.

Tultiin tuossa tarhoilta pihallepäin, viikonloppuna iltapäivällä, kun keskenkaiken Tara otti väijyn. Ajattelin että kissa varmaan jossain näköpiirissä, kunnes huomasin ristihuuli-rusakon pönöttävän keskellä pihaa! Samaan aikaan kun rusakko tajusi tulleensa väärään osoitteeseen, Tara ampui nato-ohjuksena perään ja Narunjatke tietysti jälkeenjääneenä sai karjaistua EI - TARA TÄNNE!

Sen sekunnin mielessäni jo kävin läpi sitä, miten musta koira häviää metsään riistan perässä, tummumaan iltaan, pimenevään yöhön... Se sai välittömästi karjaisemaan heti perään vielä vahvistuksen TÄNNE!! Kuitenkin jo ekasta äänenavauksesta Tara oli alkanut himmaamaan ja toisesta kääntynyt takaisin. Wau! Aito hämmästys ja hirmuinen ylpeys! Tällä kertaa Tarakin oli pollea, yleensä se kun ottaa kehut vastaan hyvin pidättyväisesti "mulla on tässä nyt vähän kiire, että..." mutta nyt se paistatteli maireasti vuolaassa kehutulvassa, hyvinhyvin tyytyväisenä itseensä.

Kyllä ne vaan osaa, jos sikseen tulee. =)