Halloween

Ei me ole koskaan vietetty eikä perustettu, mutta tää oli hauska kuva. Sen verran sit Halloweeniä kuitenkin.

Näräjuttu

Höh. Jo on mennyt laiskaksi tämäkin blogi. Mutta ei siitä sen enempää, se on mikä se on.

Viskille jo etukäteen kuitenkin pahoittelut tämän postauksen venymisestä, täällä pakkaa venyä nykyään vähän kaikki. Toivottavasti teillä on olotila jo helpottanut. Äärettömän ikävä vaiva, närä nimittäin.

Taralla närästi pahasti ekoja kertoja joskus keväällä. Kiralla joskus lauantaisin, mutta se tuntui olevan aika suoraan sidoksissa Mushin rasvaiseen loheen, koska molemmat osui lauantaille. Ja ne oli melko mietoja, närät siis. Vaihdettiin silloin kuitenkin Murkissin rasvattomampaan loheen ja Kiralla helpotti. Taran närä oli eri luokkaa. Ne oli selkeästi voimakkaita kohtauksia. Musta pinkeämielinen kovis oli sisältä ihan pehmis, haki turvaa ja apua. Levoton, nieleskeli-nuoleskeli ja kakoi. Tunki syliin, viereen kiinni. Yäk - Auta, paha olo, yäk.

Antepsin liuos oli silloin ainakin loppu joka paikasta, ostettiin sitten pillereitä ja pakkoannosteltiin suoraan kurkkuun ennen aamutallia. Taisi saada alkuun yhden aamulla ja yhden illalla ennen nukkumaanmenoa koska usein silloin alkoi närä part 2. Joskus ruuan jälkeen, joskus ennen nukkumattia. Joskus aamulla aikaisin. Viikon söi ja rauhottui. Kunnes alkoi pian uudelleen.

Sitten taas mietittiin. Lopulta lihat meni vaihtoon, pelkkää Murkissiä. Vähemmän luumurskaista lihaa ja kananrasva jätettiin pois. Se vähän harmitti, koska se oli oikeasti hyvä lisä, varsinkin hoikkuuteen taipuvalle Taralle. Tai sehän itseasiassa oli vähän ongelmallisen laiha ilman sitä. Lähes kauhussa pohdin miten se näivettyy ja kuivettuu ilman rasvalisää, mutta pahempi paha kuin närästys, kai. Muut pidettiin ennallaan, + lisättiin vielä iltapiimä, eli reilu kupinpohjallinen joka ilta Eila-piimää. (Ja nimenomaan Eila-piimää)

Niin ja yksi lisä -Antepsin-kuuri syötiin myös. Vähän myöhemmin huomasin että närä oli poissa, koira pirteä ja iloinen sekä ennenkaikkea pysyi sopivassa lihavuuskunnossa! Ei siis tiputtanut painoa kuten pelkäsin, sen rasvan takia. Niin ja nappuina se ANF:n.

Lyhyesti siis, närän häätöön:

• Antepsin-kuurit (Ell:in suosittelema Pepcid ei sitten muuten yhtään auttanut)
• Lihat Mur-Kissiltä
• Rasva ja luut (paitsi ajanvieteluut) pois (Syötävät rustot laittoi muuten molemmilla närästämään joskus aikanaan kovasti)
• Eila-Piimä iltapohjallisena joka ilta, iltatallin jälkeen
• Mahdolliset stressitekijät pois, siltäosin mitä keksiä saattoi

Henk. kohtaisesti uskon että Antepsin antoi alun, syitä löytyi edellisestä lihasta, nykyinen sopii paremmin ja Eila ylläpitää hyvääoloa. 

Tarahn kärsi myös joskus nuorempana tyhjänmahanYÄKöistä, meidän hevoslääkäri neuvosi heittelemään "välipaloja", eli jotain ruokaa vajaa kourallisen verran silloin tällöin ruokien välillä. Aloitettiin antamaan aamulla heti kourallinen, ennen töihinlähtöä toinen, töistä tullessa ennen iltaruokaa kolmas ja ennen nukkumaanmenoa neljäs. Tästä on jäänyt tapa jota molemmat odottaa, aikanaan joka päivä. Ongelmakin pitkälti poistui, joten tapa ei ole ollenkaan häiritsevä.

Itse uskon Taran närään pääsyyksi sen hektisen olemuksen kautta tulleen herkistymän, mutta korjattujen asioiden kanssa asian kanssa pärjätään oikein hyvin. *kopkop*

Sateenkaaren päässä

Joskus se vaan iskee. Ikävä. Vieläkin. Kai se on tämä aika, joka sen kaivaa esiin vahvemmin. Liekö syksy sitä luopumisen aikaa, luontokin painuu talviuneen. 3 vuotta sitten pieni sakemannikoiruus toi taloon uutta elämää. Kolme vuotta sitten tein vaikeimman päätökseni. Kolme vuotta sitten vietettiin viimeinen yhteinen päivä, me kaikki neljä. Kiran hillitsemätöntä pentuenergiaa, Taran pöyristyneisyyttä pentuenergiasta ja Tiinan korvaamatonta sennukoiran läsnäoloa. 

Tiinan oli tullut aika jatkaa matkaa, tiedettiin molemmat. Sen tehtävä täällä maanpäällä oli tehty. Kirassa on niin paljon jotain samaa. Ehkä Tintti lähettää terkkuja toisinaan sen kautta! ;) "You don't get the dog you want, you get the dog you need" -C.Millian. // Edit: We need. We. Tara ja mä. Nyt kun katselen niiden painia ja leikkiä tossa, Tara todellakin tarvi Kiran "pikkusiskokseen", varaäitinsä lähdettyä. 

Terkkuja sinne taivaaseen, muillekin tutuille. Nähdään taas aikanaan, sateenkaaren päässä. 

Samanlainen erilainen

Sitä se on. Samanlainen vieläkin, vähän erilainen kuitenkin. Tasan kuusi vuotta sitten laitoin viestin hevostenhierojalle, tullaan tosi myöhään, lähdettiin hakemaan penskaa. Käytiin katsomassa yhtä hevostakin itseasiassa matkalla, siitä vitsaillaan vieläkin. Ei oikeestaan ees hevosesta vaan myyjistä. Hauskoja tyyppejä. Tuollainen mustio sieltä mukana tuli. Eipä tiedetty minkälaisella haasteella oli meitä siunattu... Onneksi siunattiin.

Tara. Ihan erilainen kuin muut, silti ihan samanlainen. Musta, isot korvat, sama häntä. Pikinenä, uskollisista uskollisimmat silmät, joskin toisinaan vähän erilaiset kuin muilla. Elämäni musta.

Juhlistin yhteistä, hyvin kivistä alkua ja vähän helpompaa arkimatkaa ostamalla Taralle superaineet. Bakteerille bakteereja. Hyviä sellaisia. Vaikka eihän Tarakaan paha ole. Boulardii ja Biolatte 4-legs. Lue lisää täältä. Täällä taas on odotukset korkealla. Närät saatiin loppumaan, mutta hiiva jossain määrin kiusaa edelleen vaikka ihan toisenlaisissa määrissä mitä joskus ennen raakaruokintapuolikasta. Jos siirtyisi kokonaan, auttaisiko, mene ja tiedä. Korvissa ja tassuissa ei ihmeitä, sanoi eläinlääkäri, mutta silti ne kutisee vähän enemmän kuin normikutittelu. Varsinkin tassut. Ei kutise kohta enää, luotto hyviin bakteereihin on kova. We'll see.

Harmaa 3vuotispäivä

Saksan jalkapallojunnut. Kuva L.Nurmikivi

Yhteisiä tassunjälkiä, Lohjalta kotiin, siitä se alkoi. Kun käytiin Elämäni Harmaa hakemassa, se oli sisaruksiensa kanssa pentuhäkissään. Siellä osa leikki keskenään, osa antoi kastelukannulle tai muulle vastaavalle, kokoiselleen välineelle huutia ja osa torkkui niitä lukuisia hetken pennun päiväuniaan.

Kira tuli aidanluokse etunenässä, nosti tassunsa aitaa vasten ja sanoi "Mä". Siitä lähtien oltiin me. Hyvässä muistissa on vielä hyvin sinnikkään ja voimakasluontoisen pennun kanssa käydyt, useat tuokiot, mistä milloinkin elämän säännöistä. Joo, hyvin hyvässä muistissa.

Naskalit. Kuva L.Nurmikivi

3vuotta sitten majottauduin yhdessä pikku-terroristin kanssa samaan huoneeseen, pentuhuoneeseen. Nukuin vuodesohvalla ja niin nukkui pian pentukin. Sillä oli oma sänky vuodesohvassa kiinni, mutta jossain vaiheessa, heti kun pääsi ja yllättävän nopeasti kun pääsi, se kömpi viereen. Mutta ei nukkumaan, ehei. Puremaan, repimään ja pomppimaan, keskellä yötä. Tai pissalle.

Vaikka sillä oli terävät hampaat kuin peijooni ja se osasi olla ihan mahdottoman vastaräyhäinen, on noita aikoja silti ikävä. Miten nopeesti ne kasvaa. Oikeasti tuntuu että naskaliajasta on jo ikuisuus. Ikävä myös Tinttiä. Silloin sakemannilauman viisain lenkki oli vielä mukana. Onneksi oli, olen varma että se kertoi tälle nykyiselle nuorukaiselle elämänviisauksia, miten jatkaa uuden Narunjatkeensa ja varaisosiskonsa kanssa.

Mitä pentuajoista sitten on muuttunut, noin koiran tiimoilta. No, siitä ei onneksi tullut niin kovapäistä. Pentunahan se oli. Hyvinhyvin itsevarma ja lujaluontoinen. En tiedä miten paljon sitä olisi siihen saanut halutessaan ohjattua. Se ei pelännyt eikä epäröinyt mitään, mikä sinällään on hyvä, mutta toisaalta se asenne "KIMPPUUN!" oli ehkä vähän... No, se siitä sitten laantuikin kyllä. Sitten tuli nuoruusajan peikkoja, kuten esm. Rappuset. Ihan yhtäkkiä rappuset oli taattu tie elämän pahimpaan loukkuun. Kunnes sitten ei enää ollutkaan.

Mä. Mä tulin nyt kotiin. 

Luonne on muuttunut sitkeästä pikku räyhähengestä pehmeämpään, yhteistyökykyiseen, positiiviseen elämäniloon. Tai sitä jälkimmäistä on kyllä aina piisannut, mutta...

Mikä harmittaa, se ettei näitä älypuhelimia ollut vielä silloin. Puhelin ja kone ois varmasti täynnä pentuajan muistoja, videoita ja kuvia.