Still do

Kirjoitin pitkät pätkät vuoden takaisesta, painajaismaisesta yöstä ja päivästä, jolloin jouduimme luopumaan yhdestä elämän tärkeimmästä. Muistelin sitä epäreilua päivää aamusta aamupäivään. Iltaa en muista, oli varmaan aika hiljainen.

Kirjoitin koiran kivusta, minkälaista se voi myös olla. Sillä kertaa se oli erilaista kuin ennen näkemäni. Viimeiseen asti opin, Tara opetti, niin paljon.

Muutamat viimeiset päivät on ollut näitä paluu menneisyyteen päiviä. Ne päivät tuntuivat tahmeilta ja jumittivat ajatukset menneeseen, mustaan ja pohjattomaan ikävään. Nyt se on kuitenkin kuljettu, vuosi ympäri ilman Taraa. Ahdistavaa, että jo niin kauan mutta toisaalta ehkä nyt on helpompi tehdä uusia muistoja olemassa olevien kanssa. En tiedä miksi Taran kohdalla on ollut niin vaikeaa, ehkä se oli vain niin erikoinen erityinen. Kuten kasvattajansa sanoi; Kivat koirat on kivoja ja niitä on kiva muistella, mutta haastavat, erikoiset omalla tavallaan hyvät jää mieleen isommin.


Vuosipäivän iltana oli kuitenkin yövuoro ja sinnehän oli mentävä. Saisi ajatukset pois, eteenpäin. Ja onneksi mentiin. Meillä oli hauskaa! Niinkuin viimeksi kun päätä piti nollata.

Ralleiltiin ja tasapainoiltiin. Lisäksi sain huomata miten helposti harmaa palvovine katseineen oli ostettavissa, nakeilla. Aina uskollinen - harmaa, jepjep... ;)

Kiitos taas, nyt me reenataan ja mennään eteenpäin! (Ja ehkä näytetään laattoina karvastaan luopuvalle ehkä myös harjaa. Ehkä. ;)

4 kommenttia:

  1. Ymmärrän miltä sinusta tuntuu. Vastikään luin omia kirjoituksiani Ledin viimeisiltä päiviltä ja ensimmäistä kertaa pystyin lukemaan niitä itkemättä -reilun kolmen vuoden jälkeen. Onneksi sinulla on vielä nakkisuita keitä rapsutella, vaikka ilo ja suru arjessa vuorottelevatkin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Narunjatke ja Harmaat17. maaliskuuta 2018 klo 23.38

      Voi että miten kivaa kuulla sinusta! Muistan niin teidät ja toivoin aina että joku juttu olisi löytynyt josta Ledi olisi avun saanut. Monet kerrat roskia silmissä luin teidän juttuja. Vanhan koiran poislähdön ja sen elämän kulun luopumisen pakon jotenkin pystyy kai hyväksymään, mutta nämä, joilla on vielä vuosia jäljellä, se tuntuu vielä niin väärältä, ei sitä näemmä tunteet tahdo edes ymmärtää. Ja saatika sitten kun se on se paras tai parhaimpien kavereiden joukossa. Mutta ei se auta kuin jatkaa, niinhän se menee. Mitä sulle kuuluu?!

      Poista
    2. No, jokaisella pilvellä on kuulemma hopeareunus joten uusi koiraton elämä antoi myös vapauden toteuttaa muita unelmia, niin olen nyt sitten reppureissannut ulkomailla kohta pari vuotta. Tällä hetkellä annan rakkautta ja rapsutuksia Guatemalan katukoirille :) että ei kai se auta kuin uskoa että kurjillakin tapahtumilla on tarkoituksensa, vaikkei sitä välttämättä näekään ennen kuin pitkälti jälkikäteen. Jos Ledi olisi ollut terve niin varmaankin treenattaisiin ahkerasti pekopuolta, mutta se ei olisi poistanut sitä tosiasiaa että voin pahoin silloisessa työpaikassa enkä viihtynyt enää kyseisessä kaupungissa. Että kaipa sitä tarvitsi radikaalin elämänmuutoksen voidakseen olla onnellinen, vaikka onnellisuuden hinta olikin ensin valtava suru, yksinäisyys ja lohduttomuus. Tsemppiä tuleville kuukausille, toivottavasti sullakin on odotettavissa jotain todella hyvää vastapainoksi näille kurjuuksille :)

      Poista
    3. Narunjatke ja Harmaat18. maaliskuuta 2018 klo 8.44

      Hienoa että elämä tuntuu olevan sillä mallilla kuin sen pitäisi. Tai ainakin niin että itsellä on hyvä olla, kaiken kurjuudenkin jälkeen. Se tuntuu monesti olevan juuri näin, että vaatii isoja, kipeitä päätöksiä, että pääsee eteenpäin. Kaikella on aikansa ja paikkansa, siihen kai pitäisi pystyä luottamaan. Kiitos, kaikkea hyvää sullekin jatkoon, tosi kiva että "piipahdit" :D oli kiva kuulla sinusta!

      Poista

Yksinhöpinöinti ei ole ollenkaan niin kivaa kuin joukkoälämölö! Hauku, murise tai vingu kommenttisi!