Ristus!

... Se fiilis, kun syrän jättää pari välistä, kun katsot pupillit laajenneina ja ajattelet että RISTUS sentään!

Illalla vein hevosia taas totuttuun tapaan takaisin laitumelle. Kira hipsi jäljissä ja jäi tarhan portille odottamaan. Kauko-ohjauksella istu. Taitava! Vapaa! Siitä se lähti kuin ohjus, niinkuin aina. Hakemaan geelaria palkaksi. Vaan tulikin mutkia matkaan. Tara. Oikea äkkikurvi, tai ilmalento. Tara loikkasi eteen ja Kira väisti, väisti hyppäämällä ilmaan korkealle ylös. Alastulo meni mönkään, suoraan betonikaivon päälle... Siinä kohden ♡:n jätti pari välistä. Kylmä hiki nousi ja naama kalpeni. Ristus...

Mielessäni odotin jo kaameaa huutoa ja jalalle varaamattomuutta. Vasen lapa otti vastaan kaiken ilmalennon alastulon. Olin aivan varma että vähintään murtuma, enintään poikki. Tarakin hämmentyi ja jäi katsomaan kun karjaisin TaraPAIKKA! - ja kiisin tennarit viuhuten Kiran luo. Kira nousi samantein ylös, pomppi pari välistä sekin ja sanoi auts outs.. Ja kyseli  mitä, mitä te nyt toljotatte?

Kipushokki... Kyllä se kohta huutaa, ihan pian... Koira maahan ja varovasti kopeloimaan ja taivuttelemaan. Ei mitään, ihan pientä aristusta, au - mutta ihmekös tuo, hyppää ite betoniin, sanoi Kira. Ihan aavistus keventelyä, muttei minkäänlaista kipureaktiota edelleenkään.
Epäillen ohjailin molemmat sisälle ja nopeasti heitin viimeisenkin kaviokkaan laitumelle. Kiirusti sisälle, miettien että nyt se varmasti oottaa jo siellä ihan kolmijalkaisena valittaen. Ei, kaikessa rauhassa ootti. Kylmäystä ja ihmettelyä, molemminpuolista varmaan, kipulääkettäkin vähän varuiksi. Tara katseli vähän häpeissään, en mä mitään tehnyt ja sitäpaitsi se oli vahinko!

Tenavat on kummallisia. Selviävät säikähdyksillä ja muiden sydäreillä. Kirahan pikkupennelinä muksahteli alvariinsa. Se oli kömpelö, mitä taas Tara ei koskaan ole ollut. Tara saattaa katsoa taaksepäin ja juosta täysiä eteenpäin ja joskus on voinut vähän siinä rytistäkin, mutta koskaan se ei ole kompastunut, kaatunut tai muuta vastaavaa. Tai tullu huonosti alas. Kira kun pennelinä meni nurin, se katsoi hölmistyneen näköisenä kolme sekunttia ja sitten alkoi huutaa nousevalla volyymillä. Aina pelästyin että jotain pahaa tapahtui. Äkkiä luokse tarkistamaan ja lohduttamaan, vähän aikaa se nyyhkytti ja sitten taas mentiinkin. Tara ei taas koskaan ole nyyhkytelly tai huutanut hysteerisenä. Piipannut kylläkin mutta ihan muista syistä.

Luotin siis tähän nytkin, ei suurempaa reagointia eikä huutoa, pientä eikä suurta, eli ei ainakaan suurta kipuakaan. Ehkä kaivon reunan kupera osa pelasti tai suojelusenkeli-Tintti. Skål, sen kunniaksi yksi lonkero kun ei kerran päivystävälle tarvinnyt lähteä. Ainakaan vielä. *kopkop*

We do our own stunts - ne sanoi.