Leidit rannalla

Ihanan rauhallista ja hiljaista. Tuuletin hurisee ja koirut tuhisee. Viimeinen lomaviikko, tai viimeinen lomaosio 2/3 lähti käyntiin. Jossain syksymmällä sitten vielä yksi. Sinne jäi suunnutelmiin myös Kiran virallisten kuvien otto, koirabiili kun päätti ettei koirat ole nyt tervetulleita kyytiin. Takaluukun lukko paukahti lukkoon, jos Elli Koirabiililtä kysytään, lopullisesti.

Otettiin viimeviikon keskiviikkona koirahäkki ja muut koiramaiset vermeet takaosastolta pois, tarkoituksena pestä (Kiran YÄKkällä ei ollut mitään vaikutusta asiaan) alin kumimatto ja päälimmäinen pehmeämpi matto. Ehkä The koira-auto ajatteli hetkensä tulleen. Kaikki koiravermeet poissa autosta... Forever gone!

Damnet! Vaikka toisaalta kuvauskeikkakin voi olla mieluisempi viileämmällä kuin näillä helteillä. Helteillä kivampia kuvia voi mennä ottamaan sensijaan koirille luvallisille uimapaikoille. Tutun vinkkaamana tällainen löytyi ja koska kyseinen tuttu oli etevä vielä kameran kanssa, oli kaksi kärpsyä yhdella iskulla lyöty.

Ei muutakuin aamusta aikaiseen koirat autoon ja menoksi, bensapisteen kautta. Koirut hokasivat reissuunlähdön jostain ajatuskuplasta päänipäältä jossa pyöri kuvia kellukkeista, snorkkeleista, uimahattuja ja sensellaisia. Mitään muuta normista poikkeavaa en tehnyt Kiran jo kiiruulla alkaessa etsiä pyhäpalloa ja sanoi Taralle että kohta mennään!

Aamulla oli mukavan viileää, silti melkein perillä kuului YÄK ja Kira istuessaan katseli välillä kuskia taustapeilin kautta ja välillä alaspäin, vähän korvat harittaen.. Ja kun ne kerran olivat omissa lokeroissaan, kävi siinä sitten niin, että perillepäästyä Kirahan innokkaana kääntyi tietysti pää ovea kohti ja istahti vielä kauniisti odottaessaan. Tästä seurasi seuraavanlainen siivoustoimenpide; Häntä alkoi lakaista yäkkää... Koiruus kiiruusti ulos autosta ja siivoamaan, ensin häntää sitten yäkkää. *Huokaus* Kira malttoi kuitenkin hienosti pysyä paikkamakuulla kun häärisin puolittain auton takaboksissa, Taran vieressä. Ei liikahtanut minnekään.

Sitten ei muutakuin tuttu ja Kira kyytiin sekä menoksi. Siinä kohden Tara sanoi Mikä röyhkeys! Tulla nyt MUN autoon!!!!!?! Oli varmasti ihan pöyristynyt häkissään, kun ei voinut kuin kiromekkaloida. Useamman kerran jouduin tälläkertaa huomauttamaan että ko. kulkupeli noin oikeasti sattui kyllä olemaan jonkun muun kuin sen ja matkaaja oli ihan luvallisesti kyytiin tullut. Loppui se pärinä sitten jossainvaiheessa, aika piankin loppujenlopuksi.

Paikka oli aika mahtava, mäntymetsäinen josta suoraan avautui matala ranta. Tätä mataluutta jatkui ja jatkui! Mahtavaa! Tosin olin täysin vakuuttunut että molempia saisi vähän maanitella polskimaan, kun eivät raukat ennen olleet päässeet vesipulikoinnin makuun. Vielä mitä, sinnehän ne paineli niin ettei narunjatke ehtinyt lahkeita kunnolla ylös kääriä. Tara oli ensin kiinni, mutta päästin senkin lopulta irti kun paikalla ei ketään muita ollut. Metsäntakaa jostain raikasi ammuntaharjoitusten laukaukset, tuli niitäkin samalla siis testattua eikä kumpikaan juuri jaksanut kiinnostua, mitä nyt Tara jossain vaiheessa pohti Kuka peijooni siellä räiskii ja kenenluvalla?!  

Karvahousuilla oli hauskaa. Taralle uiminen oli vähän mystinen juttu, se loikki vedessä kuin kenguru. Tuolta heti allaolevalta kiveltä molemmat kävi myös loikkimassa veteen. Juostiin, pelastettiin geelaria kilpaa, taisteltiin geelarista, juhlittiin ylpeänä geelarin ekana nappaamista kunniakierroksella. Eikä olisi haluttu lähteä pois. Kyllä siinä niitä katsellessä edellisen kirjoituksen, Bernsin toteamus "koiran tunne-elämää voi verrata pieneen ihmislapseen", tuli elävästi mieleen.

Hetki ennen autoonmenoa kuivateltiin vielä rannalla, tuttu yritti ottaa kuvia, joista mun mielestä tuli kaikista varmasti tooosi hienoja, eihän näin mahtavista koiruuksista voi saada huonoja ;) -mutta äärikriittisenä kuvat kokivat tiukan tarkastuksen ja jäljellejääneetkin saivat häneltä kovaa kritiikkiä. Minusta nämä ovat superhienoja!

Superhienoa oli myös se, että Tara toimi paikanpäällä lähes kympillä. Kameratyyppi oli jo ihan ok. sille ei tarvinnyt yhtään kiroilla enää. Tosin tähän luotinkin koska kameratyypillä on itselläänkin eläimiä ja hän on hyvin rauhallinen persoona joka varmasti jo luonnollisesti antaa eläimille niiden tarvitseman tilan. (Kira tosin jälleen oli sitä mieltä ettei mitään tiloja tai rajoja ole, ihana uusi ihmistuttavuus!!) Lisäksi Tara oli se joka pysyi kuulolla paremmin, Kiran vähän haahuillessa mielenkiintoisessa metsikössä.

Toisaalta Tara tekee tosiaan täysillä, kun tekee. Katselin edellisiltana etäämmällä, kun toinen osapuoli kuskasi hevosille laitumelle vettä, Tara mukanaan ja komensi Taran laitumen portille maahan odottamaan. Käveli jonninmatkaa laitumelle vesiastialle, kippasi vedet ja tuli takaisin. Koko tämän ajan Tara teki täysin priimaa paikallaoloa. Seurasi tarkasti kaksijalkaista ja pysyi täysin hievahtamatta. Katso alin kuva. Siinä vieras kuvaaja on jo melko lähellä ja minä hänen takanaan; Maahan-paikka- ja siinä pysyi. Täysin vieras ihminen ihan lähellä, vaikkakin kyykyssä, edessä ja koira makuulla.

Kyllä. Olin siis taas ylpeä pienestä laumastani. Tara kasvoi jälleen henkisesti ja molemmat kokivat jotain uutta. Takaisin tullessa takaosastolla nukuttiin sikeästi. Vähän jänskätti, enkä uskaltanut ihan uimaan asti usutella, kun vesijumppa kuitenkin toi taas ihan erillaista liikuntamuotoa. Tuo paikka olisi juuri sellainen kun Wirmon Johanna Taralle suositteli. Juuri sopiva kunnon kahlaamiseen.

Damn you Koirabiili Elli.. Tosin luin juuri sinilevästä surullisen tarinan. Lue sinäkin se tästä kun oot katsonut kuvat. Kaikki hauska on nykyään vaarallista.

Tässä kuvasatoa, ihan sekalaisessa järjestyksessä. Klikkaa kuvaa niin saat kaikki jonoon auki. Iso kiitos kivasta päivästä ja kuvista Jaanalle!

Rantavahti 

Mun! - Munpas!

Geelari pelastettu - ei hätää!

Do'h! Kumiankka jäi kotiiiiin....!

Mmmmm... Mustikoita....

Märrrrkääääääää!