Joitakin aikoja sitten jaettiin, varsinkin koiraihmisten keskuudessa linkkiä ”Joudumme muuttamaan suhtautumistamme koiriin” Tunnustan; Minäkin jaoin, tai ainakin tykkäsin. – Kyky kokea myönteisiä tunteita, kuten rakkautta ja kiintymystä tarkoittaisi, että koiran tunne-elämää voi verrata pieneen ihmislapseen. Tämä havainto puolestaan viittaa siihen, että meidän pitää miettiä suhtautumistamme koiriin uudelleen, Berns kirjoittaa. Tiedä häntä, itse lähinnä ajattelin asian hyvänmielenjuttuna. (Juttuhan on tosin jo yli puoli vuotta vanha.)
Tänään fasen avatessani silmiin pompsahti uusi linkkivinkki; Koira ei rakasta ihmistä ihmisen toivomalla tavalla - WHAT?! Enkö olekaan kaikki kaikessa, niin myötä- kuin vastoinkäymisissä, noille kolmiokorville?!
Riitta Liimatainen, työryhmän jäsen ja näkövammaisten opaskoirakoulun johtaja, sanoo koiranomistajien kuvailevan eläimiään esimerkiksi aloitekykyisiksi, lahjomattomiksi, vapautuneiksi tai sulkeutuneiksi, rakastettaviksi tai vaikkapa huumorintajuisiksi.
- Me ihmiset näemme hyvin mielellämme koirissa ihmisten ominaisuuksia, vaikka koira on koira. Me tulkitsemme koiraa aivan väärin, jos käytämme inhimillisiä termejä tällaisessa tilanteessa, Liimatainen toteaa.
En jostain syystä ymmärrä tuota tekstiä. Miksi tulkitsen koirani aivan väärin, jos sanon että se on vaikka ahdasmielinen? Tai sulkeutunut tai huumorintajuton? Mikä on IHMISEN OMINAISUUS? Ihmisen ikioma ominaisuus, jota mihinkään muuhun ei ole oikeutettu käyttämään tai jos käyttää, on käyttäjä ainakin tyhmä. No pari asiaa tulee kyllä mieleen, (joita taas en kyllä tosiaan käyttäisi eläimiin) kuten vaikkapa kaikkitietävyys, pätemisen tarve, oikeassa oleminen, itsensä korostaminen...
Piti oikein googlata tuo sana inhimillistäminen. Yllättäen se löytyi pääsääntöisesti vain lähes kiihkomielisistä kirjoituksista, kuten tämä. Inhimillistäminen on eläinrääkkäystä. Olenko minäkin nyt eläinrääkkääjä? Melko usein käytän koiristani näitä "inhimillisiä sanoja", kuten ahdasmielinen tai yliystävällinen. Riitta Liimataisen ja Eira Pitkäsen yhteisajatusmaailman mukaan olen. (Ja osasipa muuten todella hyvin provosoida tämä Pitkänen allekirjoittaneen niskakarvat pystyyn lauseellaan; "Sitäkään ei tajuta, millaisessa vaarassa jälkeläinen on, jos perheeseen on hankittu vatipää ja halvalla saatu entinen ravuriraakki, kuvailee Pitkänen." Niin että kukakohan tässäkin asiassa on se suurin vatipää...)
"Ihminen ei tiedä, miltä koirasta oikeasti tuntuu" - Sanoo kaikkien eläinlajien guru Kaimio. Ohhoh. Onko todellakin maailmassa jotain, mitä ihminen EI tiedä?! Mutta mistä sitten Kaimio tietää että näin on?
Oikeasti tuntuu. Mielenkiintoinen lause. Kuitenkin sanovat, etteivät eläimet osaa feikata tunteitaan. (No tämän minäkin jopa uskon, mutta ihmettelen vain tuota oikeasti tuntuu - lausetta.) Jos koira on iloinen (uskoisin että pääpiirteittäin erotamme kaikki iloisen ja vaikka vihaisen koiran) niin eikö se sitten oikeasti tunne iloa? Luulemmeko vain, että se on iloinen? Kun se kerran ei osaa feikatakkaan kuten me, hymyilemällä kauniisti - vaikka sisällämme pyörii samaan aikaan hyvinkin agressiivinen piirretty.
- Ihminenkin antaa sydämessään koiralle usein saman paikan kuin lapselle. Koiraa rakastaessa jää huomioimatta se, että siellä sisällä on aikuinen yksilö, vaikka koira kuinka on lapsen kokoinen. Tämä väärinymmärrys tapahtuu usein koiranomistajien keskuudessa.
Tämä oli jutun se kohta, jossa näin sen maalaisjärkisen ajatuskuplan. Rajat ja rakkautta. Lepsutaan rajoista, kun se on niin pieni, ihana pentunen. Pian se on vähän isompi, kasvaa ja hakee rajojaan joita ei ole kerrottu ja joiden kertominen käy päivien kuluessa rajattomina aina vain vaikeammaksi. Sitten meillä onkin jo nykyään niin muodikkaalta kuulostava ongelmakoira, ja taas superkoirankouluttajat pääsevät tekemään itsensä tärkeiksi, ongelmakoirakouluttajiksi.
Enkä nyt halua missään nimessä oikeasti päteviä kouluttajia tässä vähätellä, mutta tämä trendi-ilmiö ongelmakoirista on luonut meille valtavan paljon näitä ns. ongelmakoirakouluttajia, jotka sitten suureen ääneen haluavat asiaa tuoda julki mutta eivät todellisuudessa ole ehkä edes nähneet sellaista ihan oikeasti ongelmallista koiraa, saatika osaisivat niiden kanssa jotain fiksua sitten tehdä. Ihan kuten Taran ollessa pentu, sanoi eräs ns. "koirankouluttaja", (joka oli olevinaan ihan pätevä, mutta jolla ei ollut oikeaa ja varsinkaan rotukohtaista kokemusta) sitä näkemättä (hän ei halunnut koiraa nähdä, koska oli ilmeisesti taasen niin pätevä, että pystyi tekemään diagnoosin kuulemansa perusteella) että se on ongelmakoira ja sinulla ei ole muuta tietä kuin mennä (tietysti huippukalliille) ongelmakoirakouluttajalle.
Kokemus ja aika tuo yleensä oppia, minäkin tiedän nyt että muitakin väyliä olisi ollut ja olikin. Eikä Tara mielestäni ole ongelmakoira, se on vain (Inhimillisyysvaroitus! Soittakaa Leyserille!) vähän ahdasmielisempi, erillainen nuori. Joskos se sitten johtuukin siitä, että olen ehkä sen kuullenkin ääneen tehnyt tämän oman diagnoosini... Olen siis inhimillistänyt sitä.
Tai ehkä ongelmat johtuivat siitä, etten oikeasti tiennyt, mitä Tara oikeasti tunsi, kun roudasin sen pentuna kentälle jossa sen pelko ja stressitila käskettiin jättää huomioimatta, jättää se yksin siihen tilanteeseen. Ja kun se oli hetken hiljaa ja paikallaan, tuli se tyynesti huomioida. Se kun oli kuulemma se paras palkinto ja kannuste. Ainoa vaan ettei tätä hiljaista, rauhallista hetkeä tullut. Minusta se vaan ei tuntunut oikealta. Jostain ihmeensyystä se vaan alkoi tulemaan paremmaksi kun päätettiin ottaa oma linja ja kulkea omaa väylää. Vaikka niin väärin sitä sitten ilmeisesti tulkitsinkin. Ehkä se olikin oikeasti vain ratkiriemukkaassa fiiliksessä ja minä vain tulkitsin sen väärin.
Ja miksi tämäkin sitten piti kokonaisuudessaan taas viedä ääripäästä toiseen. Siis kyllä, inhimillistäminen on ongelma, silloin kun: (Ja tästä kai oikeasti myös puhutaan, mutta vähän turhan pätevään sävyyn)
- Syömme epäterveellisesti ja tykkäämme löhötä sohvalla kaiket päivät ja illat, inhoamme aktiviteettejä ja oletamme Rekkumme ajattelevan samoin.
- Olemme vilukissoja ja haluamme pitää sisälämpötilan vähintään +25°, jottei myöskään Daisymme palele. -5°:ssa vedämme toppavaatteet päälle ja puemme myös sen pohjavillat ja päälikarvat omaavan Sessemme, jottei sekään palelisi.
- Tykkäämme irtokarkeista, niin myös Fifimme ja siksi ostamme sille joka lauantai oman irtsaripussin.
- Inhoamme naapurin pientä Lhaasaapsoa ja myöskään meidän susikoiramme Roi ei voi sietää sitä.
(Really? Ihan todellako inhoaa? Vai peilaako se "inho" sieltä narunpään tunnetiloista?)
Meidän suurin ongelma on se että pidämme itseämme kaikkein viisaimpina ja kaikkitietävinä. Niin kauan kun eläimet eivät puhu, me emme oikeasti tiedä, voimme vain päätellä. Kuka sitten osaa päätellä ja tulkita parhaiten tai hyvin, on taas oma lukunsa. Veikkaan että se, joka kuuntelee ja katselee sekä vielä oppii näistä. Ja on siltikin nöyrä ja varovainen tietämyksiensä kanssa.
Surkeaa on myös se, että maalaisjärki on katoamassa, me teemme itse näitä ongelmia joista sitten rakennetaan kivoja trendejä ja pääsemme käyttämään hienoja sanoja ja kuulostamaan sen kautta tosi viisailta.
Ja parhaita ongelmakoirakouluttajia on tietysti muuten ne julkkisongelmakoirakouluttajat. Onhan se nyt sentään hienoa
PS. Tuo toisena linkattu juttu oli kyllä sitten vielä vanhempi. Alunperin 2010 kirjoitettu ja päivitettu 2012. Mistäköhän lie kaivettu nyt esiin, mutta erinomainen juttu, koska vielä näin useammankin vuoden jälkeen puhututtaa ja pistää kirjoittamaan.
PPS. Piti nimittäin kirjoittaa koiruuksien uimapäivästä ja siitä miten hauskaa niillä oli uimassa ja miten ne olisivat halunneet jäädä polskimaan pidempäänkin, mutta sitten ymmärsin, miten inhimillistin niitä ajatuksissani ja mahdollisesti jopa väärintulkitsin. Tuleekohan tästä mitään ikinä kun näin pahasti ollaan jo väärillä raiteilla... No, yks mikä on varma, on se että on turkasen kuuma.
 |
| "Etsä hei oikeesti niinku tajuuu...?" |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Yksinhöpinöinti ei ole ollenkaan niin kivaa kuin joukkoälämölö! Hauku, murise tai vingu kommenttisi!