Eläinlääkärin tuki

Elämää raskaampia tilanteita voi olla monenlaisia. Siinä missä toisaalla päivystyksessä haluttiin nukutettavaksi tuotu kovia kipuja kärsivä, jo lopulta itse lähtemään ehtinyt sydänvikainen vanha epileptikko (tässä kohtaa en voi olla miettimättä, että onko miten monelle muulle osunut kaksi epileptikkoa ja vielä toisen kohdalla epätavallisessa rodussa, kohdalle?) elvyttää, toisessa ohjaillaan ja tuetaan sitä vaikeinta mutta ainoaa järjellistä päätöstä.

Postilaatikosta nykyään niin harvoin löytyvä aito postikortti koskettaa aina vähän enemmän ja tämä kosketti vielä vähän enemmän pehmeän lohduttavasti, edelleen kipeää rutussa olevaa sydäntä. Kaunis ele, muistaa vielä kun matka on kuljettu loppuun, kaikki on tehty ja laskutkin maksettu. Silti jollekulle on varattu työaikaa muistaa. Se antaa mielikuvan että asiakkaista välitetään.

Onko se sitten pelkkä tunteeton mielikuvan luonti, laskelmoitu ele jolla saataisiin kovan kilpailun aikana asiakas tulemaan toistekin - vai onko se aidosti empaattinen teko, jolla halutaan kertoa että tiedämme miten surullista tämä on, et ole yksin. Ainakin se sai tunteet jälleen pintaan, lohdutti ajatuksella että Tara on se yksi tähti taivaalla joka vilkkuu punaisena ja sinisenä kimpaantuessaan, pienesti kiroillessaan, erilaisella omalla tarinallaan.

Itse uskon että Turun Eläinsairaalan väki kirjoitti ja lähetti kortin ajatuksella. Joku sinä samaisena päivänä Taran runoa kirjoittaessaan saattoi kirjoittaa useammankin runon ja ehkä muistella, ainakin oman vuoronsa kaikkia niitä omanlaisiaan koirapersoonia joista tuli tähtiä taivaalle sekä surevia, yksinäisiä omia ihmisiään, jotka kävelivät pää painuksissa ovesta ulos toisessa kädessään pelkkä panta ja hihna.


"Tähtiin on kirjoitettu niin monta tassunjälkeä, niillä kaikilla on nimensä, elämän pituinen tarinansa". ♥

Uskon tähän, koska siitä hetkestä, jolloin The most unhappy end - stoorin matka aloitettiin, sain palvelua ihmiseltä toiselle. Ystävällistä, kanssani asiaa pohtivaa palvelua, jossa ei ollut ripaustakaan pätemisen tarvetta. Tämä toistui puheluista toiseen, käynnistä toiseen. Joka kerralla koin että juuri minua itsenäni palveltiin, juuri Tara oli tärkeä ja apu siihen tarvittavaan tilanteeseen oli aina saavutettavissa. Edes päivystyksen kiire ei luonut kireää ilmapiiriä - eikä toiveille ja ajatuksille tuhahdettu ylimielisesti - vaan niitä kuuneltiin, kunnioitettiin ja niistä keskusteltiin. Joka kerta toivotettiin tsempit kuljettavana olevalle polulle ja muistutettiin että jos ongelmia tulee, olemme tervetulleita koska tahansa paikanpäälle.

Vaikka kortti oli kaunis ele, isomman kiitoksen haluan antaa siitä tuesta jonka sain liian lyhyeen mutta samalla loputtoman pitkään kolmen päivän viimeiseen matkaan Taran kanssa. Erityisesti haluan kiittää loppumatkamme eläinlääkäriä Tuulia, joka viimeisellä käynnillä kuunteli missä mennään, pui yhdessä vaihtoehtoja, ei väheksynyt yhtäkään asiaa jota pohdin, joista yritin etsiä epätoivoista toivonkipinää kuitenkin tietäen itsekin ettei niitä enää ollut. Haluan kiittää siitä selkeästä tuesta surun sumentamalle mielelle, elämää vaikeammalle päätökselle. Se tuki on uskomattoman arvokas. Se vahvisti pelkoni ja pahimman luopumisen tuskani, mutta myös rohkaisi ja varmisti, että se oli ainoa oikea järjellä tehty päätös.

Taran nukahtaessa ensin syvään rauhallisesti tuhistavaan uneen kipujen saavuttamattomiin, mieli pystyi vihdoin vähän rauhoittumaan kaikesta kerätystä ahdistuksesta. Ensimmäistä kertaa piinaavan kolmen päivän aikana tuli jollainlailla lopulta helpottunut olo. Eläimen kärsimys on sydäntä riipaisevaa katseltavaa. Silloin aina ajattelee että tekisi mitä vain jos kivun saisi pois, oloa helpotettua. Vaikka sitten sen vihonviimeisimmän kaikkein kipeimmän päätöksen. Vihdoin ei sattunut, vihdoin Tara sai levätä rauhassa, nukkua tyytyväisen näköisenä. Sen nenä heilui kuin se olisi haistellut jotain ja tassut liikkuivat kuin unessa normaalistikin juostessaan. Se näytti samalta kuin pentuna käpertyessään varaemo Tintin viereen. Samalta kuin se käpertyi isompana korvapuustille nukkumaan. Levolliselta ja rauhalliselta. Kaikki se ahdistus ja kivun peittämiseksi noussut hirveä adrenaliini oli poissa.

Sellaiselta, jota jaksoi välillä iltaisinkin katsella hetken jos toisenkin ja josta tuli hyvä, hiukan kaihoisan surullinen mieli. Ehkä se mieli tiesi etäisesti että jonain päivänä tämä samainen, sillä hetkellä hellyttävä näky, tulisi olemaan myös suruntäytteinen viimeinen hetki jolloin sileää mustaa turkkia pystyi vielä silittämään. Hetki josta ei olisi ikinä halunut päästää irti.


Yhdessä taas, pilvien päällä korvapuustilla, vierekkäin. 

Uusi ystävä

Uusia ystäviä etsimässä. Harmaa löysi toisen, erilaisen mutta ystäväksi lupautuvan. Ensin molempia vähän mietitytti, sitten 2vuotta nuorempi isompi Harmaa sanoi että leikitään! Aikansa sitä sulateltuaan pienempi, joka kuvissa näyttää aika isolta sekin, tuumasi että no mikä jottei. 

Hauskaa niillä vaikutti lopulta olevan. Teki Kiralle oikein hyvää. Tietää että koirakavereita vielä on ja saada vähän uskoa että uusiakin voi tulla ja olla. Vanha, kesällä saatu mielensolmu aukesi. Kiitos Harmaa-Tikru, joka melkein loikki kuin Tikru






Meidän Tara

Arki alkaa palautua jollainlailla koska pakko. Kira alkaa hyväksymään sen, ettei Tara odota missään. Se otti noin kolme päivää, sitten se vaan yhtäkkiä oli lähes iloinen oma itsensä. Sitä ennen se lähti yhtäkkiä innoissaan juoksemaan jonnekin, ikäänkuin odottaen että Tara olisi vastassa. Ja kun ei ollut hölmönä haisteli ilmaa ja ihmetteli. Sisälle tullessa odotti että Tara olisi oven takana, ulosmennessä juoksi häntä pystyssä kulman taakse katsomaan ja toteamaan "Ei se oo täälläkään?".
Ruoka ei oikein maistunut, nyrppimisen jälkeen piti kuitenkin mennä tarkistamaan toinenkin kuppi, muttei sitä ollutkaan. Niin ne aina tekivät, söivät ensin omat ruokansa ja sen jälkeen vaihtoivat kupeilta toiselle, jospa olisikin jotain unohtunut.

Omaa oloa helpotti vähän kun toisen olo helpottui mutta silti tiedän että sen viereltä puuttuu tärkein. Kaksijalkainen ei taaskaan ole senkäänvertaa fiksu, enemmän kuin kolme päivää on kulunut. Alkuarki oli todella hankalaa. Hevosista luopuminen ei ole näin hankalaa vaikka sekin sitä todella oli. Koira on kuitenkin enemmän läsnä kaikessa ja Tara vielä vähän enemmän. Sen puuttuminen näkyy ja tuntuu kaikessa. Heti aamulla herätessä, illalla nukkumaan mennessä. Uusista rutiineista oli vaikeaa pitää kiinni, koska ne muistutti siitä puuttuvasta osasta ja raastavasta ikävästä, iskivät tikarilla suoraan rutussa olevaan sydämeen. Taran takia arjessa oli vahva rytmi. Ruuat neljä kertaa päivässä, lääkkeet kahdesti, ajallaan.

Arjen iso osa puuttui ja sen myötä hetket tasaantuivat mutta myös ahdistivat. Yksi osa päässä ei pystynyt ymmärtämään, ei uskomaan, luopumaan ajatuksesta. Mielikuvista joita kaikki arjen asiat toivat mieleen. Yksi osa pillahti itkuun, ehkä se oli se, joka keinui rajalla hyväksyä totuus. Ja sitten vielä se kolmas, se heikoin joka ei kapinoinut vastaan, se joka on hyväksynyt elämän kulun, pakollisen pahan.

Tuntui helpottavalta tehdä jotain missä Tara ei muutenkaan ollut mukana, kuten vaikka mennä töihin pitkän sairausloman jälkeen. Oli vaikeaa jättää Kira yksin kotiin mutta helpottavaa avata työpaikan ovi ja istua koneen ääreen. Kun kone aukesi, kurkkua kuristi. Taustakuva piti vaihtaa.

Työstä oli vaikeaa saada kiinni, ajatukset harhailivat, itku ei ollut kaukana. Jossain vaiheessa tuntui että oli pakko päästä kotiin, mutta sinnikäästi ajatukset siirtämällä muuhun selvisi ensimmäisen, erillaisen työpäivän loppuun.

11.3. klo. 10. jälkeen otettu kuva.

Kira pärjäsi hyvin. Rutiinit pitivät sen raiteillaan kuten kasvattajansa uskoi. Se jäi kotiin odottamaan ja ratkesi riemusta palatessa, ihan kuten Tarakin ja Tarankin kanssa.

Sen päivien kohokohta oli Taran kanssa päästä lenkille ennen töihinlähtöä, mutta se ei osannut kelloa kuten Tara. Viimeistään kun kello nakutteli kymppiä, Tara nousi aamupäivänokosilta, venytteli ja istuskeli hetken. Sitten alkoi tuijotus. Se tuli viereen ja tuijotti, joskus työnsi pään läppärille niin että nappulat kirjoittivat mitä sattuivat. Toisinaan se ärsytti jos oli kesken jotain olevinaan tärkeää, yleensä hymyilytti. Varsinkin se tuijotus. Jos joskus venähti ja käsky kävi paikalle takaisin, tyytyi Tara kohtaloon ja meni, mutta vain pompatakseen salamana ylös mikäli pienikin vinkki uloslähdöstä nousi ilmoille. Silloin viimeistään myös Kira heräsi täyteen villitykseen JEEE ME MENNÄÄN NYT ULOS!!! 

Hirveä hundkarusellen, älämölö ja meno. Sekin toisinaan ärsytti. Ja sitten mentiin, hännät suorana ja hirveällä älämölöllä pitkin pihaa. Jos en heti mennyt samaa matkaa pihalle, kävi Tara kiroilemassa lintulaudan linnuille ja Kira odotti oven takana, koska se tiesi että kiroileminen oli rumaa. Myös ponit saivat toisinaan jo silloin omat kirometelinsä, vaikka Tara taasen tiesi, ettei niille oikeastaan saisi kiroilla, ainakaan niin paljon. Mutta se unohti että talossa oli ikkuna josta näki.

Lenkillä kaksikko oli yleensä irti koska kierrettiin omia peltoja. Joskus Tara oli kiinni jos oli jotain miksei voinut juosta kahtasataa kilpaa, vähintään sen 5 kierrosta ohi hitaan narunjatkeen.

Lumipalloaikana kaikki lumentapainen liikkuva oli ihan älyttömän hauskaa, siitä molemmilla meinasi villahousut revetä. Metsässä viipottaminen oli myös kivaa. Siellä käytiin silloin tällöin. Nyt on erityisen hyvä mieli että käytiin perjantaina ja lauantaina. Perjantaina oli hyvä päivä, kunnes tuli ilta ja kaikki alkoi mennä pieleen. Nyt antaisin mitä vain että musta naama tunkisi läppärin näytölle. Mitä vaan hundkarusellenista eteisessä. Mitä vaan kahdesta korvattomasta kahtasataa kiitävästä, elämästä kaiken ilon irti ottavasta onnellisesta sakemannista. Mitä vaan jos Harmaa saisi vierelleen Mustan.


Mutta ei saa enkä saa, vaikka mitä antaisin. Kaikella on aikansa ja jostain syystä meidän aikamme oli lyhyempi mitä piti. Jostain syystä voisin ja haluaisin juuri nyt kirjoittaa Tarasta loputtomiin. Ehkä se on joku ikävää potevan mielen oma oikku tai pelko saada kaikki muistot tarkasti ylös, ettei elämäni Mustasta unohtuisi pieninkään asia. Kuten sen kalkkarokäärmemäisesti väpättävä hännänpää jos sitä meni rapsuttamaan sen ollessa kääriytyneenä korvapuustiksi pedilleen. Tai se, miten se vähän vaivaantui em. hellyydenosoituksesta, ihan kuten varaemonsa Tintti. Ja moni muu asia, yksityiskohta ja luonteenpiirre, persoonallisuus.

Taran kasvattaja kerran sanoi että kivoja koiria on paljon mutta erikoiset, vahvat koirat jäävät erityisinä mieleen. Nyt ymmärrän sen. Kukaan ei koskaan korvaa toista, mutta toiset voivat olla samantyyppisiä kuin toiset, kuten Tintti ja Kira. Niissä on paljon samaa hyvää - joskin Tintti oli varmempi. Samantyyppistä kuin Tara ei ole eikä tule olemaan ja kaiken surun keskellä olen hirveän onnellinen että juuri Tara oli se meidän Bee Bakteeri. Kukaan toinen koira ei olisi opettanut ja antanut niin paljon ❤


Koiran kipu

Yleinen harhaluulo on myös, että jos koira leikkii, juoksee tai haluaa kilpailla, sillä ei ole kipuja. Monilla koirilla on kuitenkin niin vahva vietti toimintaan, johon niiden rotu on jalostettu, etteivät ne työskennellessään välitä kivusta. 
Kopioin tähän, siltä varalta, että linkki katkeaa, melko hyvän kirjoituksen koiran kivusta. Linkki juttuun löytyy tästä. Taran kipu oli erillainen kuin muiden tähän astisten mikään. Ehkä se johtui siitä että Tarakin oli erillainen kuin kukaan tähän astisista. Nyt jälkeenpäin tiedostan siinä eri kipuominaisuuksia joita en osannut tarpeeksi vahvasti lukea, vaikka epäilin. Suurin osa niistä oli varmasti lopulta merkkejä syövästä. Kirjoitan niitä ylös pian ja opin taas luottamaan omiin tuntemuksiini ja näkemiini asioihin enemmän.

Kira taisi tietää jo noin puoli vuotta sitten että Taralla oli ihan toisenlainen syy kuin ruoka tai kuiva iho, moniin ongelmiinsa. Eläimet vaistovat ja haistavat monia asioita. Miksi me emme huomioi niitä.

Tunnistatko koirasi kivun?
Katariina Mäki ja Anna Hielm-Björkman 2009

Kipu on jokaiselle meistä tuttu käsite, joka kuitenkin on täysin subjektiivinen. Jokainen kokee kivun eri tavalla. Kipu ulottuu paikallisesta fyysisestä särystä totaaliseen, koko olemuksen käsittävään kärsimykseen. Koira tuntee kipua aivan samoin kuin ihminen. Kun kerran eri ihmiset käsittävät kivun hyvin eri tavoilla, niin kuinka voimme arvioida ja ymmärtää koiran kokemaa kipua? Aiheesta kuultiin eläinlääketieteen tohtori Anna Hielm-Björkmanin pitämä esitelmä Kennelliiton jalostustieteellisen toimikunnan lokakuussa järjestämässä luentopäivässä.


Kipeä koira ei välttämättä näytä kipua

Akuutti kipu aiheuttaa sympaattisen hermoston aktivoitumisen, mikä voidaan nähdä fysiologisina muutoksina: sydämen syke kiihtyy, verenpaine nousee, hengitys tihenee ja pinnallistuu, pupillit suurenevat, verisuonet supistuvat, eläin turpoaa koska kroppaan kertyy nestettä, suu kuivuu, virtsaaminen vähenee, ja keho voi olla jännittynyt.

Eläimet ilmaisevat kipua monin tavoin. Ne väistävät vaistomaisesti asiaa, joka tuottaa kipua. Ne pakenevat. Ne huutavat kivusta, tai sitten ne jähmettyvät paikalleen vapisemaan ja hikoilemaan. Ne voivat ontua, ja ne voivat virtsata alleen. Reaktion laatu riippuu kivun merkityksestä kussakin tilanteessa. Eri koirarotuja on jalostettu käyttäytymiseltään erilaisiksi: toisten työtehtävät edellyttävät korkeaa kipukynnystä ja työskentelyn jatkumista, vaikka sattuu. Näissä tilanteissa koira kuitenkin tuntee kipua, vaikka ei näytä sitä eikä välitä siitä.

Krooniselle kivulle ei ole mitään selviä ja tyypillisiä, koirasta luettavia merkkejä. Merkit ovat hyvin pieniä muutoksia koiran käyttäytymisessä. Monet koirat eivät halua näyttää kipuaan, koska luonnossa se merkitsisi laumasta karkoittamista. Jos näet koirallasi kipukäyttäytymistä, sillä on todennäköisesti kipuja. Mutta vaikka et näkisi mitään kipuun viittaavaa, koirallasi voi silti olla kipuja.

Kipukäyttäytymiseen kuuluu myös erilaisia, sosiaalisesti määräytyviä, opittuja käyttäytymistapoja. Pikkulapsilla nähdään erilaisia taikauskoisia riimejä, ja koiralla voi alkaa esiintyä häiriökäyttäytymistä, esimerkiksi ylivilkkautta tai aggressiivisuutta.

Krooninen kipu ei lopu itsestään

Kipu voidaan jaotella kudosvaurio- eli nosiseptiiviseen kipuun, hermovaurio- eli neuropaattiseen kipuun ja psyykkiseen eli psykogeeniseen kipuun. Lisäksi on olemassa myös idiopaattista kipua, mikä tarkoittaa, että kivun syy ei ole selvinnyt.

Kipu voidaan jaotella myös edellä mainittuihin akuuttiseen ja krooniseen kipuun. Akuutti kipu kestää vain vähän aikaa, sekunnista pariin kolmeen viikkoon, johtaen varovaisuuteen ja pyrkimiseen pois kivun aiheuttajan luota. Kun kivun kesto ylittää tavallisen kudoksen paranemisajan, kipu on kroonista. Krooninen kipu kestää kuukausia, vuosia, jopa kymmeniä vuosia ja muuttuu usein hankalammaksi hermovauriokivuksi.

Hermovauriokipu on kroonista kipua, jota on vaikea hoitaa tavallisilla kipulääkkeillä. Se voi johtua esimerkiksi vauriosta tai toimintahäiriöstä kipua välittävässä hermojärjestelmässä: selkäydinvammasta, aivoverenkiertohäiriöstä, ääreishermovammoista, esimerkiksi tassuleikkauksen yhteydessä vaurioituneesta hermosta, tai välilevyn pullistuman tai spondyloosin aiheuttamista hermojuurivaurioista. Myös esimerkiksi aavesärky on hermovauriokipua. Usein hermovauriokipu on monen eri tekijän summa.
Ihmiset kuvailevat hermovauriokipua jatkuvana, polttavana kipuna, jonka välillä keskeyttävät viiltävät, sähköshokin tapaiset kipuepisodit. Koska ihmisen ja koiran hermokudoksen fysiologia on hyvin samankaltaista, ei ole mitään syytä epäillä, etteikö koira kokisi tätä kipua samantyyppisenä.

Kroonisessa kivussa myös psyykkiset tekijät, kuten masennus, pelko ja avuttomuus, toimivat altistavina tekijöinä todennäköisesti myös koirilla, ja ne voivat ylläpitää kipua sen kroonistuessa. Myös geneettiset tekijät voivat vaikuttaa kivun kroonistumiseen.
Krooninen kipu voi aiheuttaa kivuntunnon herkistymistä ja aiemmin kivuttoman ärsykkeen, kuten kosketuksen, muuttumista kivuliaaksi. Koira voi kokea esimerkiksi silittämisen sietämättömänä kipuna. Krooninen kipu ei niinkään ole merkki sairaudesta, vaan pikemminkin oma sairautensa. Se ei lopu itsestään, vaan sitä on hoidettava. On tärkeää estää kivun kroonistuminen aloittamalla kivun tehokas hoito riittävän varhain.

Esimerkkinä kroonisesta kivusta on myös nivelrikon aiheuttama kipu. Nivelrikkoa syntyy esimerkiksi ristisiteen repeytymisen, polvilumpion sijoiltaanmenon, osteokondroosin sekä kyynärnivelen tai lonkan kasvuhäiriön seurauksena. Hoitamattomana se tarkoittaa pitkäaikaista, jomottavaa, tylsää kipua, joka johtaa eläimen liikuntahaluttomuuteen. Tämä taas aiheuttaa lihaskudoksen katoamista, kramppeja, triggerpisteitä eli lihaksen sidekudoksessa olevia aristavia pisteitä, jotka saattavat aiheuttaa heijastuskipuja läheisiin lihaksiin, uudisluumuodostusta, liikapainoa ja lisää kipua. Kaikesta tästä muodostuu jatkuva noidankehä. Mitä aikaisemmassa vaiheessa kehän saa katkaistua, sitä parempi elämänlaatu koiralle saadaan aikaan.


Kipua voidaan tutkia koiran käyttäytymisestä

Subjektiivisiin kivuntutkimusmenetelmiin kuuluvat eläinlääkärin tutkimus ja omistajan kertomus koiran käyttäytymisestä ja taustasta. Objektiivisia menetelmiä taas ovat fysiologisten muutosten, kuten pulssin ja stressihormonien, tutkiminen, koiran liikkumisen videointi ja liikkeiden tutkiminen askelvoimalevyn ja -maton avulla.
Eläinlääkäri näkee koiran yleensä vain muutamia kertoja vuodessa, omistaja taas seuraa koiraansa vähintään kahdeksan tuntia vuorokaudessa. Usein omistajaa pitää kuitenkin neuvoa koiransa kivun tunnistamisessa, koska hän ei osaa lukea sitä koiran käyttäytymisestä.

Äkilliset muutokset huomataan aina helpommin kuin pikku hiljaa tulleet. Eräänä päivänä koira ei esimerkiksi enää suostu hyppäämään autoon, tai oli jokin tietty päivä, jolloin se ei enää tullut yläkerran makuuhuoneeseen nukkumaan. Hitaasti kehittyviä käyttäytymisen muutoksia tulee varsinkin vanhemmalla koiralla helposti pidettyä luonnollisena. Koira kävelee yhä vain hitaammin, sen lenkit lyhenevät, se alkaa välttää muita koiria ja murisee niille, se vetäytyy useammin omiin oloihinsa, ja se on vanha ja väsynyt, kuurokin.

Mikään yksittäinen oire ei kuvaa kipua luotettavasti. Kun kaikkia koiran käyttäytymisen muutoksia seurataan yhdessä, koiran kivun voimakkuutta ja sen muutoksia voidaan arvioida. Oireista voi olla vaikea tunnistaa useita, mutta kaksi tai kolme oiretta löytyy kipeän koiran käyttäytymisestä yleensä helposti.

Koiran kipuun liittyviä positiivisen käyttäytymisen muutoksia:

Onko koira:
Virkeä ja iloinen vai apea ja masentunut?
Normaali, apaattinen tai yliaktiivinen?

Tekeekö koira seuraavia:
Hakee kontaktia perheenjäseniin, usein vai harvoin?
Heiluttaa häntäänsä, usein vai harvoin?
Leikkii mielellään, harvoin vai ei ollenkaan?
Syö normaalisti? Vai valikoiden tai ahmien?
Ravistelee itseään? Usein vai harvoin?
Venyttelee? Usein vai ei ollenkaan?

Millainen koiran ilme on? Normaali, surullinen, ylikierroksilla?

Koiran kipuun liittyviä negatiivisen käyttäytymisen muutoksia
Onko koiralla tai onko koira:
Normaali mieliala vai hermostunut, rauhaton tai pelokas?
Ystävällinen vai aggressiivinen ihmisiä tai toisia koiria kohtaan?

Tekeekö koira seuraavia:
Läähättää tai lipoo huuliaan?
Pitää itseään epänormaalissa asennossa? Roikottaa päätään, pitää jalkoja korostetusti mahan alla?
Pitää korviaan taka-asennossa? Häntää koipien välissä?
Väristelee tai vapisee?
Nuolee etujalkojaan?
Katsoo, nuolee tai puree tiettyä paikkaa?
Ylireagoi kosketukseen?
Valittaa: huutaa, murisee, vikisee, inisee? Tai on aivan hiljaa?
Valittaa, kun niveliä taivutetaan esimerkiksi tassuja pyyhittäessä?
Raivoaa tai alistuu laumassa?
Näyttää hampaita kosketettaessa?
Alkaa purra?
Tekee enemmän vahinkoja sisälle?

Kivun arvioiminen koiran liikkumisessa tapahtuvista muutoksista:
Liikkuu kuin nuori eläin vai ei halua liikkua? Yliaktiivinen liikkuja?
Makaa paikallaan tuntikausia?
Hyppää kuten aina vai eikö hyppää enää?
Normaalit askellajit vai peitsaako?
Laukkaa ”pupulaukkaa” (molemmat takajalat samaan aikaan)?
Kulkee suoraan vai jakautuuko paino epätasaisesti? Pomppiiko pää askelien tahtiin?
Ontuu?
Liikkuu lenkillä edessäsi vai raahautuen takana?
Istahtaa tai menee makuulle kesken lenkin?
Kulkee portaita normaalisti vai eikö enää halua mennä alas tai ylös? Miten kulkee portaissa?
Istuu normaalisti tai ei ollenkaan, tai polvi ulos sivulle kääntyneenä?
Menee makuulle normaalisti tai hyvin hitaasti, hakee paikkaa pitkään, pyörii?
Nousee ylös normaalisti vai etu- tai takajalat ensin? Hitaasti? Nousee istumisen kautta?
Nukkuu koko yön vai vaihtaa usein paikkaa (voi kivun lisäksi myös olla merkki esim. sydämen vajaatoiminnasta)?

Vatsa- ja rintaontelon kipuja voidaan arvioida koiran asennoista:
Seisooko koira suorana pää pystyssä vai onko koiralla selkä köyryssä?
Onko koira usein ”rukousasennossa”: etupää makaa, perä ylhäällä?
Ei halua käydä makuulle ollenkaan?
Röyhtäilee, piereskelee, oksentaa, yökkäilee?
Ei pysty ulostamaan?
Jos virtsaaminen kivuliasta: katkaisee suihkun tai istuu hyvin pitkään?

Tutkimuksia kivun tunnistamisesta

Hielm-Björkman kertoi kivun tunnistamistutkimuksistaan lonkkavikaisilla koirilla. Koirat jaettiin kahteen ryhmään: yhdellä ryhmällä oli kroonista kipua (40 koiraa), toisella ei (24 koiraa). Omistajilta kysyttiin 25 koiran kipukäyttäytymiseen oletettavasti liittyvää kysymystä. Ryhmien välille saatiin eroja näistä 17:ssä. Kysymyksistä karsittiin edelleen pois kaikki, jotka olivat omistajille vaikeita tulkita - kaikki omistajat eivät tunnista esimerkiksi peitsausta - jolloin jäljelle jäi 11 kysymystä, jotka olivat helppoja omistajille ja jotka kaikki kielivät kivusta.
Toisessa tutkimuksessa oli kaksi ryhmää koiria, joista toinen sai kipulääkettä ja toinen lumelääkettä. Lumelääkkeellä ei ole kipua vaimentavaa vaikutusta. Omistajilta kysyttiin 18 kipukäyttäytymiseen liittyvää kysymystä, ja heitä pyydettiin arvioimaan koiransa kipua kymmensenttisen janan avulla. Janan vasemmassa päässä oli määre ”ei kipua” ja oikeassa määre ”pahin mahdollinen kipu”. Ryhmät erosivat toisistaan tilastollisesti merkitsevästi 16 kysymyksen kohdalla.
Näiden tutkimusten perusteella syntyi käyttökelpoinen 11 kysymyksen kivunarviointiväline ”Helsinki krooninen kipuindeksi” eli ”Helsinki chronic pain index”.

Jälkimmäisen tutkimuksen sivulöydöksenä tutkija huomasi, että omistajat kyllä näkivät koiransa oireet, mutta eivät tunnistaneet niitä kivuksi. Lomakkeita täytettiin ennen kipu- ja lumelääkityksen aloittamista sekä neljä ja kahdeksan viikkoa lääkityksen aloituksesta. Tämän jälkeen kaikki lääkitys lopetettiin, ja omistajat täyttivät kyselyn vielä kertaalleen tästä neljän viikon kuluttua. Molempien ryhmien omistajat vastasivat kipuindeksin kysymyksiin tavalla, joka osoitti että heidän koirillaan oli kipua. Harva omistaja kuitenkaan merkitsi janalle, että koiralla olisi ollut kipua.
Kipulääkettä syöneiden koirien omistajat huomasivat vasta lääkkeen lopettamisen ja kipuoireiden palautumisen jälkeen, että tietty koiran käyttäytyminen oli johtunut kivusta. Tämä auttoi omistajia ymmärtämään, että heidän koiransa olivat kärsineet kivusta myös aiemmin. Lumelääkettä saaneiden koirien omistajat taas eivät missään vaiheessa osanneet yhdistää kipuoireita ja kipujanaa toisiinsa.

Monet koiranomistajat luulevat, ettei heidän koirallaan ole kipuja, koska se ei valita. Koira ei kuitenkaan ääntele, jos sillä on kroonista kipua tai särkyä. Akuutissa kivussa se saattaa vingahtaa. Yleinen harhaluulo on myös, että jos koira leikkii, juoksee tai haluaa kilpailla, sillä ei ole kipuja. Monilla koirilla on kuitenkin niin vahva vietti toimintaan, johon niiden rotu on jalostettu, etteivät ne työskennellessään välitä kivusta. On kuitenkin ihmisen velvollisuus tarkkailla koiraansa ja lukea mahdollisia kivun merkkejä sen käyttäytymisestä.

Harhakäsityksiä ja tulevaisuutta

Paitsi etteivät omistajat osaa tunnistaa koiransa kivuliaisuutta, heillä on usein myös harhakäsityksiä kivun hoidosta. Luullaan, että kipulääkkeen syöminen saa koiran tottumaan siihen, jolloin lääkkeen teho häviää. Myös sivuvaikutuksia pelätään. Eri kivuille on kuitenkin olemassa erilaisia kipulääkkeitä, ja samallekin kiputyypille on eri vaihtoehtoja. Jos yksi ei auta tai aiheuttaa sivuvaikutuksia, kannattaa kokeilla muita. Moneen kipuvaivaan on olemassa myös täysin sivuvaikutuksettomia vaihtoehtoja, kuten akupunktio, fysioterapia ja ravintoaineet.

Kipua lääkittäessä tulee helposti ajateltua, että jos koira ei kipulääkkeen avulla lopeta esimerkiksi kyynärnivelen nivelrikosta johtuvaa ontumista, kipulääkitys ei toimi. Ontuminen voi kuitenkin jäädä tavaksi, jos se on saanut jatkua pitkään. Siitä on jäänyt aivojälki, tai nivel voi olla liikuntarajoitteinen liikaluun ja ruston takia.

Luennon lopuksi Hielm-Björkman esitti, että kipukyselyn tulisi olla osa normaalia eläinlääkärikäyntien anamneesia, varsinkin koiran saavuttaessa kuuden, seitsemän vuoden iän, tai jopa vielä aikaisemmin. Näin omistaja oppisi arvioimaan kipua jo ennen kiputilan kehittymistä. Omistaja voisi myös säännöllisesti arvioida koiran liikkumista tarkkailukortin avulla. Vanhenevan koiran nivelet voitaisiin tutkia rutiinisti röntgenillä, vaikka mitään suurta kremppaa ei koirasta olisikaan havaittavissa.

Jalostuksen osalta Hielm-Björkman kehoitti vähentämään piirteitä, jotka tuottavat akuuttia, kroonista tai neuropaattista kipua. Myös ”pelkkää” epämukavuutta aiheuttavat piirteet, kuten silmiä hankaavat silmäripset tai liian ahtaat hengitystiet ja sen aiheuttamat sierain-, nielu- ja henkitorviahtaumat ovat kammottavia, jos niiden kanssa joutuu elämään koko ikänsä. Emme tiedä miten paljon kipua tai kärsimystä ne tukehtumisen tunteen kautta aiheuttavat, mutta voimme kaikki varmasti kuvitella miltä tuntuisi elää tällaisten ongelmien kanssa päivittäin.

Voiko mieli murtua ikävästä?

Harmaan vierestä puuttuu Musta. 
Kuva on rikki.
Elämäni Musta on poissa. 
Sydän on rikki.

Harmaata ja tyhjyyttä. 
Voiko mieli murtua ikävästä?

Se, mitä et halua kuulla

Susp. lymfooma.

Diagnoosi jonka ymmärtämisessä menee noin 3 tuntia. Sitten alkoi kurkkua kuristaa ja nousta tarve saada joku sanomaan höpöhöpö. Epätoivoinen googlailu ja viestiä varakasvattajalle. Pieni toivo että se toppuuttelee ja vastaa ettei tässä mitään hätää. Varmaan väärä ajatus.



Ei toppuutellut. Kurkkua kuristi lisää. Hengitä, elä hetkessä, älä murehdi huomista. Hengitä.

Alkuviikosta Taralla tuntui kaulassa leukaperien takana patti. Sellainen pieni kanamunan pitkittäissiivun kokoinen ja muotoinen. Ei aristanut eikä vaikuttanut mitenkään siltä että se olisi koko asiaa itse huomannutkaan. Jäin miettimään. Seuraavana päivänä se oli vähän isompi. Liikkuva, puolikas kanamuna ja pian kanamuna alkoi olla täydessä koossaan. Edelleenkään itse patinkantaja ei asiaa noteeranut. Soitto klinikalle, toppuuttelivat jotta tuskin vakavaa jos ei mitään muita oireita ole, onko syönyt luita? Olihan se, sellaista lampaannahkarullaa. Ehkäpä ärtynyt sylkirauhanen, voi odotella pari päivää jos tasottuisi. Niitä on usein ja monesti itsellään laskevat. Huh, hyvä. Sellainen se varmasti sitten on. Olo helpottui ja mieli keveni.

Alue laajeni, ihan kuin nestekertymänä, kova patti edelleen omillaan. Iltapäivällä närästi kovasti, lääkkeet auttoivat. Olo oli silti rauhaton, syöminen vaikeampaa. Ei kuumetta, ei aristusta. Soitto lääkäriin, tullaan huomenna. Huomenna eli tänään (10.3.) Tara oli jo paljon pirteämpi. Kiroili poneille, kiusasi kissaa ja piti kiirettä lenkille lähdössä. Odotti lumipalloja, jätti lelua odottaen vapautuskäskyä. Innostui aina kun lähdettiin uudelle kierrokselle. Yllytti Kiraa leikkiin, söi ihmetellen kun nostin kupin ylemmäs ja autoin kasaamaan nappuja kupissa kekoon jotta syöminen olisi helpompaa. Innostui illalla ihan hirveästi kun hoksasi että se pääsee ajelulle.

Eläinlääkärissä käyttäytyi ihmisiksi. Päällä oli uusi panta, "Prkle että on hermo pinnassa". Ehkä se toi kaiken tarpeellisen esille eikä tarvinnut erikseen huudella.

Tohtori ajatteli että lähdetään antibiooteilla kokeilemaan, mutta mainitsi ohimennen imusolmukesyövän. Sitten alkoi tunnustelemaan kanamunaa ja koitti takajalkoja. Suunnitelma muuttui nopeasti, otetaan ohutneulanäyte ja laitetaan patologille. Lähtee maanantaina, tulokset tulee loppuviikosta. Laitetaan kuitenkin antibiootille. Myös takajaloissa oli turvonneet imusolmukkeet.


Mielessäni ajattelin että no ei se nyt sellainen ole, kyllä se antsoilla ohi menee. Ajattelin jopa ettei koko antsakuuriakaan olisi aloitettu koska tänään oli jo parempi päivä. Varmaan se sylkirauhasjuttu joka nyt tänään oli lähdössä paranemaan. Takajalan patit jäivät kuitenkin mietityttämään.

No mikä muu, kai joku muukin vaihtoehto voi olla? Voihan se olla, ei kannata vielä maalata piruja seinille tuumasi tohtori. Sitähän minäkin. Hänkään ei tuntunut olevan kovin vakava. Ei sellainen joka ilmoittaa että tämä taitaa olla paha juttu. Jäätiin odottelemaan Taran kanssa heräämistä, herätepiikkiä en antanut laittaa koska Aistissa ehdottomasti eivät pitäneet sitä hyvänä juttuna epilepsian kannalta. Olin varautunut pitkään odotusaikaan mutta yllättävän nopeasti potilasraukalla alkoi silmä pyöriä päässä. Jalat ei kuitenkaan silloin vielä kantaneet ja sitten taas väsyttikin ihan valtavasti.

Reipas hoitaja tuli herättelemään ja selkeästi oli sitä mieltä että meidän pitäisi huone luovuttaa jo seuraavalle potilaalle. Ei muutakuin ylös ja hoiperrellen ulos, nukkumiset sai riittää.  Selkeästi aivan kuutamolla oleva koira autoon ja kassan kautta piipahtamaan. Maksu, lääkkeet ja paperit. Edelleen kaikki oli tunnelmaltaan kevyttä, ei pahoittelevia. En osannut huolestua. En edes ajatellut.

Kunnes sitten jonkin ajan päästä kotona. Sitten kun istuin alas ja mietin. Luin paperin armottoman lyhyen diagnoosin; Susp. lymfooma. Sitten kun kirjoitin varakasvattajalle viestiä enkä saanut enää huoletonta vastausta. Sitten pieni pala maailmaa sortui.

Ystäväni tärkeä, sydäntäni et saa särkeä 💙

Muuta kuin koiria

Tää viikko on ollut narunjatkeelle turha ja outo. Tai kai kaikesta voi jotain oppia ettei sinällään turha, mutta outo ja turhauttava, stressaava. Loppuviikkoon mahtui jo vähän hyviäkin juttuja ja ehkä keskellekin jos oikein pinnistää.

Pää kainalossa - ilmaisu kuvaa hyvin vallitsevaa olotilaa. Horisontti keikkuu ja päänsisäinen vatupassi on rikki. Sellaista se voi joskus olla, tuntui tohtori ajattelevan. Vakavammat vatupassirikot karsittiin pois ja sen jälkeen vaan odoteltiin, odotellaan.

En tiedä mikä tilanteiden yhteensattuma tämäkin oli, kätevä isäntä nimittäin oli ensimmäisen vatupassivinksahduksen aikoihin päättänyt aloittaa talviloman seuraavasta päivästä. Käytännönongelmat oli sillä taputeltu, ponit ja koirat arkirytmineen hoidossa. Ihmeellistä, mutta elämä on. Taas opin että turha murehtiminen on melkolailla turhaa. Yllättävätkin asiat voivat näemmä itsellään siirtyä parhaiten sopiviin paikkoihin.

Kun vatupassi alkoi keikkua, pelotti. Se on oikeasti pelottava, ahdistava fiilis kun omaa kroppaa ei hallitse vaan se on holtiton. Kaikki kokeneet tietää. Jokaisella on jotain huimausta joskus mutta ne menee melko nopsasti ohi. Mutta sitten kun ei mene. Jalat kantaa, ajatus toimii mutta kaikki kaatuu koska ympärilläsi oleva maisema veti maton jalkojesi alta. Se on hurjaa.

Ekat päivät meni voimakkaiden pahanolokohtausten ja tasapainottomuuden tilassa. Tekstit hyppi, tzuumi meni edes takaisin pidemmälle katsoessa, toisinaan silmien kiinnikin ollessa. Kolmantena vähän tasottui, pystyi jo olemaan itsessään, olemisen tuska loppui. Sitten tuli turhautuminen. Jottain tars tehdä, edes sängystä pois päästä mutta kun ei päässyt - tai no avun kanssa joo, mutta omatoimisesti ei. Välillä nauratti. Niin oltiin kuin vanhuspari, toisiimme nojaten hiljaa köpöteltiin huoneesta toiseen. Välillä meinasi itkettää, sisälläkin oli tullut oltua jo monta päivää. Viimeksi näin 13vuotta sitten kun polvi sanoi morjens. Sillä välillä oli menty, joka ikinen aamu aamutalliin, joka ikinen päivä koirien kanssa ulos ja kaikkea siltä väliltä ja sen jälkeenkin. Nyt ei menty.

Kunnes hetkittäin pystyikin, ihan itse kävelemään! Pieniä, töpöttäviä, horjuvia askeleita, mutta ihan itse! Voittajafiilis! Pienistä ne ilot muodostuvat toisinaan, sellaisista asioista jotka normipäivänä aiheuttaisi vain kauhistusta, epäuskoa ja hetkellisen ajatuksen sekä sen unohtamisen. Eihän mulle nyt sellaista kohdalle osu eikä omalle kohdalle käy mielessäkään.

Oli mahtavaa päästä itse vessaan, hakemaan juotavaa ja ihan vaan katselemaan ikkunasta ulos, lintuja ja poneja. Antaa koirille ruokaa ja päästää niitä ovesta pihalle. Pystyä katsomaan telkkaria ja kirjoittamaan näppäimet sauhuten. Istumaan keittiössä. Sen vajaan tunnin, sitten tuli taas paha olo ja horisontti alkoi heilua enemmän, väsytti. Nukkuminen auttoi onneksi.

Lääkärissä oli hassu käydä, ihmiset varmaan mietti. Lääkärikin kysyi että onko olo kuin humalaisella. Siltä se varmasti näyttikin, hoipertelu. Sitten viikon kärvistelyn jälkeen pääsi vihdoin ulos! Pieni lenkki köpöteltiin hissunkissun. Suoraan eteen ei kannattanut katsoa, horisontti lähti heti heilumaan. Tiukka tuijotus alaviistoon auttoi. Sivuille ei voinut ajatella edes katsovansa liikkuessa, paikallaankin piti varovasti kääntää, muuten oli taattu kumoontuminen. Mutta pääsi jo ulos!!! Mieleen tuli huonosti liikkuvat vanhukset jotka pääsivät vain tiettyinä aikoina, harvoin ulos. Toivoin mielessäni että pääsisivät aina kun halusivat. Kyllä se piristi mieltä ja päättäväisyyttä. Kiskokoot mattoa alta, menen silti!

Vajaa tunti ulkoilua, paha olo ja hirveä väsy mutta arki alkoi silti olla lähempänä. Kätevä isäntä palasi töihin, teki valtaosan arkea valmiiksi, mutta vähän piti jo itsekin ja se on hyvä niin. Pitää olla jotain mitä oikeasti tavoitella, silloin ne hommat etenee.

Koirat eivät ole turhautuneet, kiitos kätevä isännän. Kira oppi nopeasti ulkoa tullessaan juoksemaan suoraan makkariin iloa täynnä katsomaan olinko edelleen sängynpohjalla. Sekin piristi. Kätevä isäntä totesi viikon verran aamutallia ekaa kertaa elämässään tehdessään, miten mukavaa sinne oli toisaalta mennä. Vastassa oli odottavat hyväntuuliset ponit, ei kärttyisiä asiakkaita omalla työpaikaltaan. Ponit jotka tyytyväisenä söivät sitä samaa ruokaa, jota niille joka aamu, päivä ja ilta tarjoillaan, päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen.

Näin sitä arkea vähän ravisteltiin. Muistutettiin taas ettei mikään ole itsestäänselvyys. Arki voi muuttua varoittamatta ja ilman suurempaa draamaakin ja onneksi kuitenkin niin. Se voi näyttää että näin voi käydä eikä tämä edes ollut vielä pahimpia vaihtoehtoja, läheskään. Näyttää kätevä isännälle että joskus voi senkin arki muuttua niin että karvakorvalauma odottaa sen toimia.

Ja muistutettiin siitäkin, mitä se on kun toinen on pitkälti menossa. Joka aamu hyppää ylös ja lähtee vierestä. Joka aamupäivä ja päivä on poissa, ulkona, käyden vaan sanoja vaihtamassa. Joka iltamyöhä lähtee vielä ulos eikä jää katsomaan vaikka sitä telkkaria siihen viereen. En ole "nyhjäävää" tyyppiä itsekään, mutta silloin kun on muutoin yksin, huomasi vallan hyvin että miten paljon sitä onkaan sitten yksin.

Vaan oppiikohan näistä sitten kuitenkaan. Kaksijalkainen taitaa olla vähän hankalampi kuin tassullinen ystävänsä, joka oppii parin kerran toistosta, vaikkapa sen miten kätevä isännän kanssa voi sirkusta pitää yllä... Onneks posti toi kasan kirjoja joista voin opiskella miten taas opettaa sirkukset omaan arkeen tasoittuvaksi 😉

En ole poissa...

Taas yksi niistä päivistä, raskaista ja pelätyistä. Ei onneksi meillä, mutta muualla. Päivistä joiden tietää olevan edessä, mutta joita ei h...