Alla Eviran yhteenveto kuolemaan johtavasta keuhkokuumeesta, jota on esiintynyt joulu- tammikuussa, ei kuitenkaan...
Julkaissut Fiskarsin Eläinlääkäri - Fiskars Veterinär 24. tammikuuta 2016
Hyppykuppia liikkeellä
Yhdenlainen tutkimus
Raakaruokatutkimus - Kolibakteeria
Ehkä me siirrytään banaaneihin ja klementiineihin. Kuola vaan valuu ja koirat tunkee syliin jos yrität syödä... ;)
Ehkä me siirrytään banaaneihin ja klementiineihin. Kuola vaan valuu ja koirat tunkee syliin jos yrität syödä... ;)
Uutta putkeen, vanhoja pohtien
Noin se taas vaihtui vuosi, ihan ihtellään. Mitä menneestä, ei kummia. Ei se nyt ihan niin mennyt kuin piti, mutta ei siinä kai mitään vikaakaan itsessään ollut.
Vuodenvaihde meni ihan hyvin. Niin ihmeellistä kuin se onkin, nämä myrskymeteliä ja ukkosia hermoilevat tyypit eivät uudenvuoden vaihtumisesta aiheutuvaa mekkalaa juuri kaihda. No tosin eivät ammuskelustakaan välitä. Ulkona ei minkäänsortin reaktiota, omat puuhat pitävät kiireisempänä. Sisällä kovimpaan paukkeeseen poppia kovemmalle. Jossain vaiheessa joku jossain keksi ampua kunnon matalia jysäyksiä pitäviä pommeja, silloin Kira nousi ylös ja kysyi että ukkostaako? Ei, kuunnellaan musaa vaan. Siihen se sitten laittoi jalkojen juureen maahan ja nukahti.
Onneksi näin. Paha mieli tuli erään jos toisenkin pelkäävän puolesta. Kaupungissa on varmasti aika rankkaa. Täällä metsissä päästään helpommalla. Mun puolesta koko homman voisi yksityisiltä poistaa kun ei osata edes niitä aikoja noudattaa ja miten paljon taas silmä- ja muitakin vammoja paikataan. Ihminen. Nojoo, se siitä sitten taas.
Paitsi sen verran vielä, että markkinoille äänipelkoisille tuotu uusi Sileo on saanut paljon kehuja. Pitänee ehkä hankkia itsellekin, tai siis koirille varalle, lähinnä ukkosiin ja myrskyihin. Voishan se itelläkin toimia, jos alkaa pipo kiristää... ;)
Sellaista. Tara senkun laihtuu nappuruualla, mut ei närästä. Hain lihaa, tällä kertaa kypsennettyä broiskua isot laatikot ja sekoittelin nappulaan. Olin aika varma itseasiassa että tää toimii. Hyvin meni, kunnes vuoden ekana aamuna se sitten närästi voimakkaasti, kolmen päivän jälkeen 50-50% ruokinnalla. &%#!?# - Taraa lainatakseni.
Se ressukka osaa jo tulla pyytämään apua. Tulee luo, tuijottaa korvat litissä suoraan silmiin surkeana. Kävelee perässä hakemaan lääkettä, istuu ja odottaa. Sen jälkeen menee takaisin punkkaansa nieleskelemään ja nuoleskelemaan. Tunnin päästä yleensä viimeistään aina helppaa, nukkuu hetken ja sitten tuumaa että joskos jo ulos voitais mennä.
Periaatteessa olen vähän sitä mieltä että nappuruoka ei ole paras mahdollinen, yksinään ainakaan, mutta saattaa olla jotta joudun nyt periaatteistani tinkimään. Tosin tämäkään ei toimi koska ne lihat lähtee koirankin päältä. Lihaa siis tarvittais mutta kun ei voi. No, kahtellaan nyt, josko joku balanssi löytyisi vielä. Jokatapauksessa korvat ei enää töhni ja rapsuttelu on loppunut. Sikäli jotain on kohdillaan kai sitten.
Sattumalta bongasin FB:sta vanhoja valokuvia sakemanniajoilta. Oli hauska katsella, jostain 70- 80- luvulta. Jotenkin meininki oli erilaista, niinhän se kaikessa taisi olla. Vanhoja hyviä aikoja ehkä. Jotenkin tuli fiilis että niissä oli kaikenlaista touhua ja yhdessä tekemistä. Yhdessä kuvassa oli mm. 8kpl:tta sekalaisessa rivissä sakemanneja vierekkäin seisomassa ja teksti "Seisomisliikkeen harjoittelua, siihen aikaan se tehtiin porukalla". Ja perään oli lisätty teksti: "Ikimuistettavia hetkiä syntyi varsinkin alokasluokan kisoissa kun joku sai päähänsä vetää koko porukan leikkimään kesken suorituksen... Treenit olivat paljon mukavampia silloin verrattuna nykyiseen yksilötottikseen" -O.H.
Tarkoittaako tuo sitten sitä, että hauskuus tuli tästä leikkiintempauksesta vai sitä, että treenit olivat hauskempia porukalla kuin nykyään enemmän porukalla "yksin tehdessä".
Vuodenvaihde meni ihan hyvin. Niin ihmeellistä kuin se onkin, nämä myrskymeteliä ja ukkosia hermoilevat tyypit eivät uudenvuoden vaihtumisesta aiheutuvaa mekkalaa juuri kaihda. No tosin eivät ammuskelustakaan välitä. Ulkona ei minkäänsortin reaktiota, omat puuhat pitävät kiireisempänä. Sisällä kovimpaan paukkeeseen poppia kovemmalle. Jossain vaiheessa joku jossain keksi ampua kunnon matalia jysäyksiä pitäviä pommeja, silloin Kira nousi ylös ja kysyi että ukkostaako? Ei, kuunnellaan musaa vaan. Siihen se sitten laittoi jalkojen juureen maahan ja nukahti.
Onneksi näin. Paha mieli tuli erään jos toisenkin pelkäävän puolesta. Kaupungissa on varmasti aika rankkaa. Täällä metsissä päästään helpommalla. Mun puolesta koko homman voisi yksityisiltä poistaa kun ei osata edes niitä aikoja noudattaa ja miten paljon taas silmä- ja muitakin vammoja paikataan. Ihminen. Nojoo, se siitä sitten taas.
Paitsi sen verran vielä, että markkinoille äänipelkoisille tuotu uusi Sileo on saanut paljon kehuja. Pitänee ehkä hankkia itsellekin, tai siis koirille varalle, lähinnä ukkosiin ja myrskyihin. Voishan se itelläkin toimia, jos alkaa pipo kiristää... ;)
Sellaista. Tara senkun laihtuu nappuruualla, mut ei närästä. Hain lihaa, tällä kertaa kypsennettyä broiskua isot laatikot ja sekoittelin nappulaan. Olin aika varma itseasiassa että tää toimii. Hyvin meni, kunnes vuoden ekana aamuna se sitten närästi voimakkaasti, kolmen päivän jälkeen 50-50% ruokinnalla. &%#!?# - Taraa lainatakseni.
Se ressukka osaa jo tulla pyytämään apua. Tulee luo, tuijottaa korvat litissä suoraan silmiin surkeana. Kävelee perässä hakemaan lääkettä, istuu ja odottaa. Sen jälkeen menee takaisin punkkaansa nieleskelemään ja nuoleskelemaan. Tunnin päästä yleensä viimeistään aina helppaa, nukkuu hetken ja sitten tuumaa että joskos jo ulos voitais mennä.
Periaatteessa olen vähän sitä mieltä että nappuruoka ei ole paras mahdollinen, yksinään ainakaan, mutta saattaa olla jotta joudun nyt periaatteistani tinkimään. Tosin tämäkään ei toimi koska ne lihat lähtee koirankin päältä. Lihaa siis tarvittais mutta kun ei voi. No, kahtellaan nyt, josko joku balanssi löytyisi vielä. Jokatapauksessa korvat ei enää töhni ja rapsuttelu on loppunut. Sikäli jotain on kohdillaan kai sitten.
Sattumalta bongasin FB:sta vanhoja valokuvia sakemanniajoilta. Oli hauska katsella, jostain 70- 80- luvulta. Jotenkin meininki oli erilaista, niinhän se kaikessa taisi olla. Vanhoja hyviä aikoja ehkä. Jotenkin tuli fiilis että niissä oli kaikenlaista touhua ja yhdessä tekemistä. Yhdessä kuvassa oli mm. 8kpl:tta sekalaisessa rivissä sakemanneja vierekkäin seisomassa ja teksti "Seisomisliikkeen harjoittelua, siihen aikaan se tehtiin porukalla". Ja perään oli lisätty teksti: "Ikimuistettavia hetkiä syntyi varsinkin alokasluokan kisoissa kun joku sai päähänsä vetää koko porukan leikkimään kesken suorituksen... Treenit olivat paljon mukavampia silloin verrattuna nykyiseen yksilötottikseen" -O.H.
Tarkoittaako tuo sitten sitä, että hauskuus tuli tästä leikkiintempauksesta vai sitä, että treenit olivat hauskempia porukalla kuin nykyään enemmän porukalla "yksin tehdessä".
Paljon on paljon?
Paras joululahja tuli jo vähän ennakkoon. Edelliseen stooriin, jossa laumatuskaa, syyllisen selvittämistä ja niin edelleen -viitaten, kaikki on ookoo ja se on niin hyvä juttu että paras joululahja.
Kaikkihan me tiedämme, mistä näin joulun alla jauhetaan. Jos et ole ihan varma tiedetäänkö kuitenkaan, tarkasta se tästä. Tiistai illalla, myöhään kotiin tullessa päivän toiselta reissulta meillä oli ollut rosvo. Pöytärosvo. Tintti toisinaan kyseistä toimea toimitti, mutta ei Kira eikä varsinkaan Tara. No ei ennen.
Joulumuistamiseksi saatu hienostosuklaalevy, tumma suklaalevy tai tarkemmin ottaen sen kuoret, oli lattialla. Samoin oli töistä saamani Scandinavian Outdoorstoren lahjakortti, mutta se oli jätetty käyttämättä. Suklaankuorien sisältö taas oli käytetty. Teobromiini, myrkkyä koiralle, tummassa suklaassa vielä enemmän.
Paljon on paljon? Liikaa? Soitto päivystykseen ja tiedustelua. Ystävällinen yövuototyöläinen tuumasi ettei ole paljon tummaakaan, 100g vs. 30kg koiruus. ( noin 10- 15 g/kg maitosuklaata tai n.4 g/kg tummaa suklaata = riskimäärä.) Tosin perään muistutti että yksilöitähän nuo, ei voi varmaksi tietää. Oksennuttaa ei enää kannattanut heidän ohjeiden mukaan ja kun 100%v varmuutta ei ollut. Hiilitabuja kourallinen molemmille (1g/painokilo) ei tekisi hallaa. Veikkasi että ripuli tulee kylään, muttei varmastikaan sen kummempaa. Suositteli kuitenkin tutkailemaan tilannetta ja yölläkin paristi heräämään ja tarkistamaan tilannetta.
Huh huh. Ehkä tästä siis selvitään. Eikun hiilitabuja etsimään. Nepä eivät vaan olleet jostain kumman syystä siellä, missä niiden olisi pitänyt olla. Yllätys. Löytyivät sitten kuitenkin. Sitten pohtimaan miten ne saisi sinne, minne pitäisi. Ei auttanut tehdä kuin pieni annos ruokaa ja heittää joukkoon. Suunnitelma toimi.
Sitten odoteltiin.
Ei mitään. Ei yhtään mitään. Ei edes rippeä. Toinen Huh. Kolaus ylpeyteen on huomattavasti mukavampi vaihtoehto. Nimittäin melko amatöörimäinen kämmi. Asia jonka jokainen valveutunut koiranomistaja varmasti tietää; Ei suklaata koiran ulottuville. Joulusuklaat kaappiin piiloon. Narunjatke päätti sitten kuitenkin jättää pöydälle. Hyvä se.
Sellaista se sitten on, jotkut asiat, jopa ihan itsestään selvätkin, kaipaa silloin tällöin kaiketi pientä muistutusta. Sitten kai oppii. Onneksi oppirahat olivat tässä aika pienet.
Vähän jännitti vielä töistä seuraavana iltana kotiin tullessa, että mitä olisi vastassa, noin jouluaattoa edeltävänä iltana, suklaakuorrutusta pitkin lattioita vai turhan vetelä karvakorva. Ei onneksi. Hyvin latautuneet, elämäniloiset, kovaääniset Musta ja Harmaa ♡ Kolmas huh.
Joulunaikana ei tapahtunut mitään kummaa, paitsi sellainen kamaluus että joululahjat eivät ole löytäneet perille. Sanoin että ne on ehkä Mustissa ja Mirrissä vielä, tai jossain. Katsotaan josko sunnuntaina tai ensvkolla löytäisivät perille. Onneksi "mummola" pelasti tilannetta ja lähetti pari herkullista possunkorvaa. 😊
Kaikkihan me tiedämme, mistä näin joulun alla jauhetaan. Jos et ole ihan varma tiedetäänkö kuitenkaan, tarkasta se tästä. Tiistai illalla, myöhään kotiin tullessa päivän toiselta reissulta meillä oli ollut rosvo. Pöytärosvo. Tintti toisinaan kyseistä toimea toimitti, mutta ei Kira eikä varsinkaan Tara. No ei ennen.Joulumuistamiseksi saatu hienostosuklaalevy, tumma suklaalevy tai tarkemmin ottaen sen kuoret, oli lattialla. Samoin oli töistä saamani Scandinavian Outdoorstoren lahjakortti, mutta se oli jätetty käyttämättä. Suklaankuorien sisältö taas oli käytetty. Teobromiini, myrkkyä koiralle, tummassa suklaassa vielä enemmän.
"Kun koira on syönyt suklaata, niin rauhoittumisen jälkeen selvitetään, että mitä ja kuinka paljon koira itseasiassa on syönyt. Tumma suklaa on huolestuttavaa, jos määrät ovat riittäviä." -Katiska.Rauhoittuminen, erinomainen huomio tässä kohden. Kello oli miljoona, täysin varmahan ei voinut olla kummasta koirasta oli kyse, vaikka epäilys olikin vahva. Ajatus molemman koiran autoon heittämisestä ja päivystävälle kurvailemisesta tiistaiyönä ei ollut kaikkein eniten ääniä keräävä suunnitelma. Pitihän sitä Kätevä Isännällekin vähän ärähtää että eikös muka kuullut että keittiössä häärätään jotain mitä ei pitäisi. Sitten se rauhoittuminen jota seurasi vähän järkevämpi ajatustyö.
Paljon on paljon? Liikaa? Soitto päivystykseen ja tiedustelua. Ystävällinen yövuototyöläinen tuumasi ettei ole paljon tummaakaan, 100g vs. 30kg koiruus. ( noin 10- 15 g/kg maitosuklaata tai n.4 g/kg tummaa suklaata = riskimäärä.) Tosin perään muistutti että yksilöitähän nuo, ei voi varmaksi tietää. Oksennuttaa ei enää kannattanut heidän ohjeiden mukaan ja kun 100%v varmuutta ei ollut. Hiilitabuja kourallinen molemmille (1g/painokilo) ei tekisi hallaa. Veikkasi että ripuli tulee kylään, muttei varmastikaan sen kummempaa. Suositteli kuitenkin tutkailemaan tilannetta ja yölläkin paristi heräämään ja tarkistamaan tilannetta.
Huh huh. Ehkä tästä siis selvitään. Eikun hiilitabuja etsimään. Nepä eivät vaan olleet jostain kumman syystä siellä, missä niiden olisi pitänyt olla. Yllätys. Löytyivät sitten kuitenkin. Sitten pohtimaan miten ne saisi sinne, minne pitäisi. Ei auttanut tehdä kuin pieni annos ruokaa ja heittää joukkoon. Suunnitelma toimi.
Sitten odoteltiin.
Ei mitään. Ei yhtään mitään. Ei edes rippeä. Toinen Huh. Kolaus ylpeyteen on huomattavasti mukavampi vaihtoehto. Nimittäin melko amatöörimäinen kämmi. Asia jonka jokainen valveutunut koiranomistaja varmasti tietää; Ei suklaata koiran ulottuville. Joulusuklaat kaappiin piiloon. Narunjatke päätti sitten kuitenkin jättää pöydälle. Hyvä se.
Sellaista se sitten on, jotkut asiat, jopa ihan itsestään selvätkin, kaipaa silloin tällöin kaiketi pientä muistutusta. Sitten kai oppii. Onneksi oppirahat olivat tässä aika pienet.Vähän jännitti vielä töistä seuraavana iltana kotiin tullessa, että mitä olisi vastassa, noin jouluaattoa edeltävänä iltana, suklaakuorrutusta pitkin lattioita vai turhan vetelä karvakorva. Ei onneksi. Hyvin latautuneet, elämäniloiset, kovaääniset Musta ja Harmaa ♡ Kolmas huh.
Joulunaikana ei tapahtunut mitään kummaa, paitsi sellainen kamaluus että joululahjat eivät ole löytäneet perille. Sanoin että ne on ehkä Mustissa ja Mirrissä vielä, tai jossain. Katsotaan josko sunnuntaina tai ensvkolla löytäisivät perille. Onneksi "mummola" pelasti tilannetta ja lähetti pari herkullista possunkorvaa. 😊
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)