... alkaa noin viikosta ja jatkuu loputtomiin. Tänään se on yhtäkuin 5 viikkoa ja 5 päivää. Sen verran tulee tänään, vappuna, täyteen ilman Penniä. Tuntuu että siitä on ikuisuus kun Penni oli kiepillä kainalossa, mukana tallissa, lenkillä, kuolaamassa keittiön kulmassa ruokaa odottaessaan, hiljaa tuijottaen ja istuen.
Enää on vaan ikävä. Joka päivä, monena hetkenä päivässä.
Pennin ruokakuppi on edelleen lattialla keittiön kulmassa, pienet tossut ja takki eteisessä. Lääkkeet kaapissa, valjaat naulakossa. Ihmeellisintä kuitenkin se että sen yksi tassunjälki, sen viimeisen päivän, löytyy edelleen meidän lenkin varrelta. On satanut vettä ja välillä luntakin mutta se on siellä edelleen. Me on Kiran kanssa sitä pysähdytty aina katsomaan, Pennin pieniä varpaiden jälkiä. Voispa sen säilöä jonkun kuvun alle että pysyis ikuisuuden, sen saman mitä Penni on ollut ja on, poissa.
Puhelimissa (vanhat on tallessa joo) on kuvia, paljon kuvia. Ja videoita. Aarteita. Samoin kamerassa ja koneella. Haluaisin koota niistä kuvakirjan alkaen siitä kun Penni oli pieni pentunen. Kuvat pitäisi saada aidoiksi, seinälle tauluiksi, pysyviksi muistoiksi. Korvaamattoman tärkeiksi pysyviksi aarteiksi. Myös Tarasta ja Kirasta, tottakai.
Pitäisi kirjoittaa selkäydinrappeumasta, sen lupasin Pennille, että kerron sairaudesta josta minä en tiennyt ja että sen voisi välttää. Tämän ikuisuuden mittaisen, ennen aikojaan luopumisesta johtuvan epäreilun surun voisi edes joku välttää.
Jahka tää jumi, jossa ajatukset on solmussa ja tekeminen takkuaa, joskus helpottaisi. Nyt tuntuu että pitäisi tehdä sitä ja tätä muttei mistään saa kiinni. Kaikki on vaan sellaista väritöntä lankakerän purkaantunutta sotkua ja lyijynpainoa kropassa.
