Ikuisuus...

... alkaa noin viikosta ja jatkuu loputtomiin. Tänään se on yhtäkuin 5 viikkoa ja 5 päivää. Sen verran tulee tänään, vappuna, täyteen ilman Penniä. Tuntuu että siitä on ikuisuus kun Penni oli kiepillä kainalossa, mukana tallissa, lenkillä, kuolaamassa keittiön kulmassa ruokaa odottaessaan, hiljaa tuijottaen ja istuen.

Enää on vaan ikävä. Joka päivä, monena hetkenä päivässä. 

Pennin ruokakuppi on edelleen lattialla keittiön kulmassa, pienet tossut ja takki eteisessä. Lääkkeet kaapissa, valjaat naulakossa. Ihmeellisintä kuitenkin se että sen yksi tassunjälki, sen viimeisen päivän, löytyy edelleen meidän lenkin varrelta. On satanut vettä ja välillä luntakin mutta se on siellä edelleen. Me on Kiran kanssa sitä pysähdytty aina katsomaan, Pennin pieniä varpaiden jälkiä. Voispa sen säilöä jonkun kuvun alle että pysyis ikuisuuden, sen saman mitä Penni on ollut ja on, poissa. 

Puhelimissa (vanhat on tallessa joo) on kuvia, paljon kuvia. Ja videoita. Aarteita. Samoin kamerassa ja koneella. Haluaisin koota niistä kuvakirjan alkaen siitä kun Penni oli pieni pentunen. Kuvat pitäisi saada aidoiksi, seinälle tauluiksi, pysyviksi muistoiksi. Korvaamattoman tärkeiksi pysyviksi aarteiksi. Myös Tarasta ja Kirasta, tottakai. 

Pitäisi kirjoittaa selkäydinrappeumasta, sen lupasin Pennille, että kerron sairaudesta josta minä en tiennyt ja että sen voisi välttää. Tämän ikuisuuden mittaisen, ennen aikojaan luopumisesta johtuvan epäreilun surun voisi edes joku välttää.

Jahka tää jumi, jossa ajatukset on solmussa ja tekeminen takkuaa, joskus helpottaisi. Nyt tuntuu että pitäisi tehdä sitä ja tätä muttei mistään saa kiinni. Kaikki on vaan sellaista väritöntä lankakerän purkaantunutta sotkua ja lyijynpainoa kropassa.

Expecting to feel their weight beside you...

... only to remember they’re gone 💔

"There’s a special kind of silence that follows when a heartbeat you’ve known so well, suddenly stops. 

It’s not just the absence of sound—it’s the absence of warmth, of paws padding across the floor, of the gentle nudge of a nose against your hand. 

Losing a dog isn’t like losing a piece of your heart; it’s like losing the thread that stitched it together in the first place. They were never *just* a dog — they were the keeper of your secrets, the witness to your tears, the quiet, unwavering presence that made the world feel less lonely. And now, the space they left behind isn’t just empty — it’s infinite.

You find yourself reaching for them in the quiet moments, expecting to feel their weight beside you, only to remember they’re gone. And the pain? It doesn’t come in waves — it lingers, like a shadow you can’t outrun. Because how do you say goodbye to a love that never asked for anything but your time, your touch, your voice?

Grief doesn’t care that they were “just an animal.” Grief knows the truth. They were your confidant, your joy, your home. And now, the world feels a little colder without them in it."

Ikävä on harmaa

Sydän on rikki.