Expecting to feel their weight beside you...

... only to remember they’re gone 💔

"There’s a special kind of silence that follows when a heartbeat you’ve known so well, suddenly stops. 

It’s not just the absence of sound—it’s the absence of warmth, of paws padding across the floor, of the gentle nudge of a nose against your hand. 

Losing a dog isn’t like losing a piece of your heart; it’s like losing the thread that stitched it together in the first place. They were never *just* a dog — they were the keeper of your secrets, the witness to your tears, the quiet, unwavering presence that made the world feel less lonely. And now, the space they left behind isn’t just empty — it’s infinite.

You find yourself reaching for them in the quiet moments, expecting to feel their weight beside you, only to remember they’re gone. And the pain? It doesn’t come in waves — it lingers, like a shadow you can’t outrun. Because how do you say goodbye to a love that never asked for anything but your time, your touch, your voice?

Grief doesn’t care that they were “just an animal.” Grief knows the truth. They were your confidant, your joy, your home. And now, the world feels a little colder without them in it."

Ikävä on harmaa

Sydän on rikki.

 

Ikävä on musta, aina.

Reilu vuosi sitten tällä kertaa meni väliä. Aina välillä tää tulee kyllä mieleen, että ois kiva kirjoittaa muistoksi edelleen. 

Toisaalta en ole kyllä menneitä lueskellut, paitsi tänään, Tarasta.

Tänään tulee 7 vuotta siitä kun kotiuduttiin neljältä yöllä päivystyksestä. Muistan hyvin kun tulin illalla myöhään tallista ja Tara oli tosi levoton. Se oli juonut kaikki veden, läähätti ja nuoli vatsan aluettaan. Olin varma kohtutulehduksesta, joten jo nukkumassa olevalle toiselle osapuolelle huikkasin että me lähetään nyt päivystykseen,  ruoki Kira ja tallin väki aamulla jos meitä ei näy, heippa!

Siellä me sit istuttiin, pitkään ja hartaasti. Ei ollut kohtutulehdusta vaan pissitulehdus. Huh. Vähän toki epäilin dgtä, niinkuin tapana on, mutta sillä mentiin. Antsat mukaan jo kotiin nukkumaan. Siitä pari viikkoa ja yöllä heräsin ekaan epilepsiakohtaukseen.

Jossain vaiheessa aloin guugletella ko. antsalääkettä ja löysin yhden avauksen miten koiralle oli epäilty saman  lääkkeen aiheuttaneen epin. Tiedä siitä sitten, ehkä se oli niitä ihmismielen pakollisia selviytymiskeinoja, etsiä vimmatusti syyllistä tapahtuneelle. Olisi ollut helpompaa purkaa se paha olo ja kiukku, turhautuneisuus, suru ja voimattomuus epilepsiakouristuksissa kramppaavan koiran vieressä pelätessä, kun olisi ollut kohde jota ajatuksissa syyttää. 

Puoli vuotta epistä tuli imusolmukesyöpä. Enää en etsinyt syyllistä, suru oli liian vahva ja kaikki jäi sen alle. Ohi kulki kuitenkin ajatus, olisikohann epi ollut jo tulevan imusolmukesyövän ensioireita. Kuka näistä tietää, eikä mikään olisi asiaa muuksi muuttanut. 

Tämän kaiken perään tuli suru ja ikävä, joka ei koskaan loppunut.

Harmaat on kutenkin ja se on pääasia just nyt. Kira on mummo ja siitä sydän menee useammin ja useammin ruttuun. Tiimalasi on käännetty, toivottavasti hiekka valuu tosi hitaasti, vielä vuosien ajan. Kiralla on plasmooma ja päivittäinen lääkitys, mutta muuten kaikki hyvin. 

Penni sai jo pitkään "vikalistaansa" kesällä lisää matskua, molemmissa polvissa vähän nivelrikkoa ja otj polven oletettu ristisiteen rispaantuma, kanttauksen ja kaatumisen seurauksena. Koska oireet oli alunperinkin lievät ja ne helpotti leikkausaikaa odotellessa, sovittiin että seurataan vähän vielä ja sillä tiellä ollaan. Äärettömän hankala tilanne. Oispa kristallipallo. Muuten luustossa kaikki priimaa, edelleen. Atopian kanssa on opittu elämään. Ei johdu mistään mitä syö, ihan kuten eräs fiksu ell. sanoi että hyvin harvoin niin vaikka hyvin usein niin annetaan ensin ymmärtää. 

Maa on jotenkin syyllinen tässä, kura-aika. Syksy ja kevät pahinta kun maa mätänee tai maan mädät tulee esiin 😅 Mut nää on oma juttunsa. Ehkä innostun niistä vielä kirjoittelemaan, tänne itselleni. 

Tässä ja nyt

Koirat todella opettaa elämään hetkessä jos vaan otetaan opiksemme. 

Niillä riemu repeää kun lähdetään ulos. Ne ottaa pallot suuhun ja juoksee kilpaa pitkin pihaa, ärisevät ja riekkuvat, välillä kaksjalkaisen hermojakin vähän kiristellen. Ne ei mieti mahdollisia seurauksia tai  illan murheita. 

Atopia, tassukutina ei ottanut helpottaakseen vaikka hetken hengähdyksen antoikin. Siksi otan kaiken ilon juuri nyt näistä kahdesta rauhallisesta päivästä, mitä on asian tiimoilta vietetty. Näistä kahdesta, kun ne viralliset lääkkeet jätettiin tehottomana, ainakin toistaiseksi, ja vaihdettiin tabut Histeciin. Joka kerta herää toivonkipinä, tämäkö se nyt auttaisi, pitäisi oireet vihdoin kurissa, elämän hyvänä. Tähän asti joka kerta on mätkäisty vastapalloa. Uskotellaan nyt niin ja märehditään sitten murheita myöhemmin, sanoi maailman arvokkain Penni. 

 

Huojennusta

Mulla särki pienenä jossain vaiheessa joka ilta (no sellanen muistikuva ainakin jäi) jalat ihan kamalasti 😣 Äiti sitten istu sängynreunalla ja hieroi polvia ja nilkkoja vuoronperään, yötä myöden, varmasti ihan unen rajamailla sinnitellen 😴

Taas yksi alkuyö, Pennin vierellä sen pieniä varpaita hieroessa, kutinan taas yltyessä liian isoksi ja tuskaisaksi, mietin että tällaistako se äiteen homma oli 😴

Ja olikohan hällä se sama huojentunut tunne, joka mulla nyt Pennin vierellä, kun tuskaisen olon ja kivun tilalle tuli vihdoin rauhallinen uni. Pieni Penni nukkuatuhistaa vieresssä. Ihan  parasta ♡