Ikävä on musta, aina.

Reilu vuosi sitten tällä kertaa meni väliä. Aina välillä tää tulee kyllä mieleen, että ois kiva kirjoittaa muistoksi edelleen. 

Toisaalta en ole kyllä menneitä lueskellut, paitsi tänään, Tarasta.

Tänään tulee 7 vuotta siitä kun kotiuduttiin neljältä yöllä päivystyksestä. Muistan hyvin kun tulin illalla myöhään tallista ja Tara oli tosi levoton. Se oli juonut kaikki veden, läähätti ja nuoli vatsan aluettaan. Olin varma kohtutulehduksesta, joten jo nukkumassa olevalle toiselle osapuolelle huikkasin että me lähetään nyt päivystykseen,  ruoki Kira ja tallin väki aamulla jos meitä ei näy, heippa!

Siellä me sit istuttiin, pitkään ja hartaasti. Ei ollut kohtutulehdusta vaan pissitulehdus. Huh. Vähän toki epäilin dgtä, niinkuin tapana on, mutta sillä mentiin. Antsat mukaan jo kotiin nukkumaan. Siitä pari viikkoa ja yöllä heräsin ekaan epilepsiakohtaukseen.

Jossain vaiheessa aloin guugletella ko. antsalääkettä ja löysin yhden avauksen miten koiralle oli epäilty saman  lääkkeen aiheuttaneen epin. Tiedä siitä sitten, ehkä se oli niitä ihmismielen pakollisia selviytymiskeinoja, etsiä vimmatusti syyllistä tapahtuneelle. Olisi ollut helpompaa purkaa se paha olo ja kiukku, turhautuneisuus, suru ja voimattomuus epilepsiakouristuksissa kramppaavan koiran vieressä pelätessä, kun olisi ollut kohde jota ajatuksissa syyttää. 

Puoli vuotta epistä tuli imusolmukesyöpä. Enää en etsinyt syyllistä, suru oli liian vahva ja kaikki jäi sen alle. Ohi kulki kuitenkin ajatus, olisikohann epi ollut jo tulevan imusolmukesyövän ensioireita. Kuka näistä tietää, eikä mikään olisi asiaa muuksi muuttanut. 

Tämän kaiken perään tuli suru ja ikävä, joka ei koskaan loppunut.

Harmaat on kutenkin ja se on pääasia just nyt. Kira on mummo ja siitä sydän menee useammin ja useammin ruttuun. Tiimalasi on käännetty, toivottavasti hiekka valuu tosi hitaasti, vielä vuosien ajan. Kiralla plasmooma on ja vaatii lääkityksen, mutta muuten kaikki hyvin. 

Penni sai jo pitkään "vikalistaansa" kesällä lisää matskua, molemmissa polvissa vähän nivelrikkoa ja otj polven oletettu ristisiteen rispaantuma, kanttauksen ja kaatumisen seurauksena. Koska oireet oli alunperinkin lievät ja ne helpotti leikkausaikaa odotellessa, sovittiin että seurataan vähän vielä ja sillä tiellä ollaan. Äärettömän hankala tilanne. Oispa kristallipallo. Muuten luustossa kaikki priimaa, edelleen. Atopian kanssa on opittu elämään. Ei johdu mistään mitä syö, ihan kuten eräs fiksu ell. sanoi että hyvin harvoin niin vaikka hyvin usein niin annetaan ensin ymmärtää. 

Maa on jotenkin syyllinen tässä, kura-aika. Syksy ja kevät pahinta kun maa mätänee tai maan mädät tulee esiin 😅 Mut nää on oma juttunsa. Ehkä innostun niistä vielä kirjoittelemaan, tänne itselleni. 

Tässä ja nyt

Koirat todella opettaa elämään hetkessä jos vaan otetaan opiksemme. 

Niillä riemu repeää kun lähdetään ulos. Ne ottaa pallot suuhun ja juoksee kilpaa pitkin pihaa, ärisevät ja riekkuvat, välillä kaksjalkaisen hermojakin vähän kiristellen. Ne ei mieti mahdollisia seurauksia tai  illan murheita. 

Atopia, tassukutina ei ottanut helpottaakseen vaikka hetken hengähdyksen antoikin. Siksi otan kaiken ilon juuri nyt näistä kahdesta rauhallisesta päivästä, mitä on asian tiimoilta vietetty. Näistä kahdesta, kun ne viralliset lääkkeet jätettiin tehottomana, ainakin toistaiseksi, ja vaihdettiin tabut Histeciin. Joka kerta herää toivonkipinä, tämäkö se nyt auttaisi, pitäisi oireet vihdoin kurissa, elämän hyvänä. Tähän asti joka kerta on mätkäisty vastapalloa. Uskotellaan nyt niin ja märehditään sitten murheita myöhemmin, sanoi maailman arvokkain Penni. 

 

Huojennusta

Mulla särki pienenä jossain vaiheessa joka ilta (no sellanen muistikuva ainakin jäi) jalat ihan kamalasti 😣 Äiti sitten istu sängynreunalla ja hieroi polvia ja nilkkoja vuoronperään, yötä myöden, varmasti ihan unen rajamailla sinnitellen 😴

Taas yksi alkuyö, Pennin vierellä sen pieniä varpaita hieroessa, kutinan taas yltyessä liian isoksi ja tuskaisaksi, mietin että tällaistako se äiteen homma oli 😴

Ja olikohan hällä se sama huojentunut tunne, joka mulla nyt Pennin vierellä, kun tuskaisen olon ja kivun tilalle tuli vihdoin rauhallinen uni. Pieni Penni nukkuatuhistaa vieresssä. Ihan  parasta ♡

Vanhat koirat osaavat ennustaa jokaisen kyynelen

Vuodet vierii. 

Vähän harmittaa että tänne kirjoittelu on jäänyt. Toisaalta eipä ole vielä tullut lueskeltuja niitä kirjoitettujakaan, pitäisi kyllä, muistella. Nauraa ja nieleskellä muistoille. 

Penni täytti viisi. Penni Pentunen on jo viisi. 

Samanikäinen kun Kira oli kun Penni Pentunen tuli. Se oli Kiralle hyvä ikä Pentusen tulla. Tara oli kolme kun Kira tuli, sekin oli hyvä ikä pennun tulla. Tiina oli 10 kun Tara tuli, sitä en muistanutkaan, muistin nuoremmaksi. Paljon nuoremmaksi. Sekin toimi. Tiina oli 13 kun Kira tuli ja se oli jo liikaa pentusen tulla. Tiina ei enää jaksanut pentusen pyöritystä. Tiina olikin jo jatkamassa matkaa, työnsä täällä tehnyt. Kira ehti nähdä mummon mutta kauaa eivät samaan aikaan pihalla pyörineet. 

Kira täyttää kesällä 10 vuotta. Sitä ei pysty ymmärtämään ollenkaan. Kurkkuun tulee joku merkillinen pala kun asian tiedostaa, nykyään aika usein. Sitä katsellessa muistuu mieleen Tiina, enemmän ja enemmän. Se vanhan koiran viisaus ja rauha. Silti siitä näkee sen saman Kiran joka se oli viisi vuotta sitten. Se sama hölmö, aina iloinen. Kaikkien ystävä, hiukan ujo. PR-sakemanni. Pölö. Niin kamalan loputtoman rakas. 

Kun välillä kuulee ne puheet, että mitä katuu... Kadun että päästin Kiran ajan hukkaan. Kira on ollut paras koira tehdä vaikka mitä, mitä vaan. Se rakastaa tehdä. Se seuraa vaikka maailmantappiin asti ja ihan itse, pyytämättä, missä vaan. Se on varmasti ainoa koskaan jolle seuruun sain niin vahvaksi. Olen aina niin ylpeä siitä. Se on niin kiltti ja iloinen ja minä onneton hukkasin niin monta vuotta mitä oltaisiin voitu tehdä. Se kaduttaa nyt ihan vietävästi. Ahdistaa.

Pääasia kuitenkin on että vuosia silti vielä on, ainakin monen monta. Aina sanoin sille ja Taralle että vähintään samat kuin Tiinan kanssa. Vähempää ei hyväksytä. Taran kanssa piti hyväksyä vaikken hyväksynytkään, mutta niin se vain oli.

Ajatella. Kira täyttää jo kesällä kymmenen. Kurkussa on jotain, pitää nieleskellä vähäsen. Tassunjäljet on sydämessä, syvällä. Ikävä on jo nyt. 

Vanhoilla koirilla on hallussaan salaisia asiakirjoja. Vanhat koirat tietävät tarkoin milloin puut kuolevat, milloin hullu peukalo painaa nappia. Vanhat koirat tietävät grammalleen miten paljon ikävää yhteen iltaan mahtuu, ja miksi.

Vanhat koirat osaavat ennustaa jokaisen kyynelen ja suurinta salaisuuttaan ne varjelevat tarkoin alakuloisessa hännässään: ne tietävät tarkoin milloin on taas vedenpaisumuksen aika.

Vanhat koirat ovat raivostuttavia. Vanhat koirat tietävät ihmisten asioista enemmän kuin ihmiset itse. Eivätkä suostu puhumaan. Katsovat vain säälivästi.

- Tommy Tabermann 

 

Turhautuminen - miten vahva se voikaan olla

Vaikka todella toivon ettei kukaan Koskelan tapausta ohittanut vaan selailemalla, niin tässä on niin paljon asiaa. Sanktiot pitää tulla väärästä mutta... 

Nykymaailmassa on niin kiire, niin kiire joka paikkaan. Olla tehokas ja näyttää, pärjätä jotta saisi olla osa jotain johon tuntee kuuluvansa. Taitoakin voi olla rutkat määrät mutta se tarvitsisi vain sitä aikaa tulla esiin oikein. 

Mutta kun se kiire, ulkopuolinen paine ajaa eteenpäin eikä homma onnistu, tulee epäonnistumisen ja hylkäämisen pelko. Sitten tulee turhautuminen. Ja kun ei ole tarpeeksi vahva, uskoa omaan itseensä ja aikaa, saa se turhautuminen toisinaan kamalia aikaan. Ja tätä tapahtuu ihan kaikissa lajeissa. 

Hyväksytyksi tuleminen, tunne kuulua johonkin jonka kokee omaksi ajaa toisinaan niin vääriin ratkaisuihin. Tätähän tapahtuu niin paljon lapsien ja nuortenkin piireissä. 

Valmentajilla on tässä niin hirmuisen suuri vastuu, opettaa myös se häviämisen taito ja hyväksyminen. Opettaa ettei maailma kaadu jos just nyt tällä ei tule tuloksia. Jotain kuitenkin opitaan ja mennään eteenpäin, yhdessä. Kukaan ei hylkää tai katso kieroon jos just tuloksia ei tule. Kaikki muu, se tärkeämpi ja parempi määrittelee sut ihmisenä, ei tulokset. Muista se. Me kaikki mokataan joskus, kunhan sen ymmärtää ja siitä oppii. 

Eli tää pätee ihan vaan sellaiseenkin asiaan kuin elämä. 

Pitää opettaa oikean ja väärän valinta ja se pointti miksi, ei vaan kieltää. Oppia yrittämään ja tekemään oikein niin ettei tehdä väärin. Joskus se, että kaikki menee pieleen, voi - ja pitäisi olla alku uudelle paremmalle. Uskotaan siihen eikä vaan kielletä kaikkea.