Ketju katki

3 kuukautta ja päivä ilman Penniä. Alkukesän tiiviit ponihommat piti ajatukset kasassa ja mielen iltaisin väsyneenä, oli vähän helpompaa. Mut nyt ponien pienellä kesälomalla, nyt on taas vähän vaikeempaa. Tyhjyys jälleen voimakkaammin läsnä.

Fasessa kun nousee niitä muistoja, niin mulle on tullut tapa katsoa ne vielä ennenkun meen nukkumaan, et mitä milloinkin on ollut. Eilen tuli piirretty hieno kuva jonka jaoin vuosi  sitten autuaan tietämättömänä tulevasta. Siinä luki et Tiina ja Tara ja hymynaama.

Sit aloin miettiä et ensin oli Tiina ja sit tuli Tara kun Tiina oli 10 vuotta.

Kira ehti tulla just ennen kun Tiina lähti 13 ja puoli vuotiaana lokakuussa. Sit lähti Tara, liian aikaisin yhtäkkiä 7 vuotiaana maaliskuussa. Jokunen kuukausi meni ja tuli Penni. Ja sit lähti Penni ihan liian aikaisin kesken kaiken maaliskuussa 7 vuotiaana 💔 

Nyt on Kira, heinäkuun lopussa 13 vuotta, kolme koirakaveria viereltä lähteneenä, eikä kukaan enää vierellä jatkamassa siitä mitä Tiina aloitti reilut 20 vuotta sitten. Ketju on katki. 

Kira tuntuu oikeesti olevan aika tyytyväinen nyt, kaiken keskipisteenä rauhassa, mummona, mut minä. Minä en osaa olla. Ne on kaikki mun parhaita kavereita ja ahdistaa ajatus ettei kukaan oo enää kasvamassa ja oppimassa viisaammalta. Kun aina on ollut. 

Nipsu The Mäyräkoira oli itseasiassa eka, se kaikkein kovapäisin jästimakkara. Nipsu oli Tintin kaveri ja Tarankin kanssa ehti hetken ennenkuin Nipardeemus 11 vuotiaana poistui makkaramaille aikalailla suorilta jaloilta. Ja sitä ennen sit omassa kasvattikodissa kaik mäyrikset, sakemannit ja irlikset, mut sieltä ei lasketa kuin Kukka ja Sipuli mäyrikset sekä Kerri saksanpaimen. Tiina oli se ekaihanoma saksanpaimen josta parhaiden kaverien aina vierellä - ajanlasku alkoi.

Roskia silmissä sitten taas nukahdin joskus aamuyöllä ja mietin Penniä. Nukuin huonosti ja yöllä näin unta (nään, tai muistan niitä enää nykyään tosi harvoin) että olin tallilla Pennin ja Kiran kanssa ja ne hyöri siinä tallin pihalla niinkuin aina. Sit  yhtäkkiä tiehaarassa seisoi harmaa pieni sakemannipentu. Semmonen Kiran ja Pennin näköinen mitä nekin pentuna oli.

Kumpikaan ei siihen kummemmin reagoinut ja mä taas ihmettelin että mitä ihmettä. Penneli tuli luo, otin kainaloon ja tulin sisälle ihmettelemään et tämmönen tuolla ja mistä ihmeestä? Kukaan muu ei ihmetellyt eikä tunnustanutkaan mitään. Ajattelin et joku oli semmosen hakenut ja et miten bäääd bäääd bäääd idea jättää vaan tiehaaraan yllärinä. Ja sit se uni loppui.

Aamulla vähän hymyilytti. Ehkä se oli pieni positiivikipinä jonka Penni lähetti ✨

Ikuisuus...

... alkaa noin viikosta ja jatkuu loputtomiin. Tänään se on yhtäkuin 5 viikkoa ja 5 päivää. Sen verran tulee tänään, vappuna, täyteen ilman Penniä. Tuntuu että siitä on ikuisuus kun Penni oli kiepillä kainalossa, mukana tallissa, lenkillä, kuolaamassa keittiön kulmassa ruokaa odottaessaan, hiljaa tuijottaen ja istuen.

Enää on vaan ikävä. Joka päivä, monena hetkenä päivässä. 

Pennin ruokakuppi on edelleen lattialla keittiön kulmassa, pienet tossut ja takki eteisessä. Lääkkeet kaapissa, valjaat naulakossa. Ihmeellisintä kuitenkin se että sen yksi tassunjälki, sen viimeisen päivän, löytyy edelleen meidän lenkin varrelta. On satanut vettä ja välillä luntakin mutta se on siellä edelleen. Me on Kiran kanssa sitä pysähdytty aina katsomaan, Pennin pieniä varpaiden jälkiä. Voispa sen säilöä jonkun kuvun alle että pysyis ikuisuuden, sen saman mitä Penni on ollut ja on, poissa. 

Puhelimissa (vanhat on tallessa joo) on kuvia, paljon kuvia. Ja videoita. Aarteita. Samoin kamerassa ja koneella. Haluaisin koota niistä kuvakirjan alkaen siitä kun Penni oli pieni pentunen. Kuvat pitäisi saada aidoiksi, seinälle tauluiksi, pysyviksi muistoiksi. Korvaamattoman tärkeiksi pysyviksi aarteiksi. Myös Tarasta ja Kirasta, tottakai. 

Pitäisi kirjoittaa selkäydinrappeumasta, sen lupasin Pennille, että kerron sairaudesta josta minä en tiennyt ja että sen voisi välttää. Tämän ikuisuuden mittaisen, ennen aikojaan luopumisesta johtuvan epäreilun surun voisi edes joku välttää.

Jahka tää jumi, jossa ajatukset on solmussa ja tekeminen takkuaa, joskus helpottaisi. Nyt tuntuu että pitäisi tehdä sitä ja tätä muttei mistään saa kiinni. Kaikki on vaan sellaista väritöntä lankakerän purkaantunutta sotkua ja lyijynpainoa kropassa.

Expecting to feel their weight beside you...

... only to remember they’re gone 💔

"There’s a special kind of silence that follows when a heartbeat you’ve known so well, suddenly stops. 

It’s not just the absence of sound—it’s the absence of warmth, of paws padding across the floor, of the gentle nudge of a nose against your hand. 

Losing a dog isn’t like losing a piece of your heart; it’s like losing the thread that stitched it together in the first place. They were never *just* a dog — they were the keeper of your secrets, the witness to your tears, the quiet, unwavering presence that made the world feel less lonely. And now, the space they left behind isn’t just empty — it’s infinite.

You find yourself reaching for them in the quiet moments, expecting to feel their weight beside you, only to remember they’re gone. And the pain? It doesn’t come in waves — it lingers, like a shadow you can’t outrun. Because how do you say goodbye to a love that never asked for anything but your time, your touch, your voice?

Grief doesn’t care that they were “just an animal.” Grief knows the truth. They were your confidant, your joy, your home. And now, the world feels a little colder without them in it."

Ikävä on harmaa

Sydän on rikki.

 

Ikävä on musta, aina.

Reilu vuosi sitten tällä kertaa meni väliä. Aina välillä tää tulee kyllä mieleen, että ois kiva kirjoittaa muistoksi edelleen. 

Toisaalta en ole kyllä menneitä lueskellut, paitsi tänään, Tarasta.

Tänään tulee 7 vuotta siitä kun kotiuduttiin neljältä yöllä päivystyksestä. Muistan hyvin kun tulin illalla myöhään tallista ja Tara oli tosi levoton. Se oli juonut kaikki veden, läähätti ja nuoli vatsan aluettaan. Olin varma kohtutulehduksesta, joten jo nukkumassa olevalle toiselle osapuolelle huikkasin että me lähetään nyt päivystykseen,  ruoki Kira ja tallin väki aamulla jos meitä ei näy, heippa!

Siellä me sit istuttiin, pitkään ja hartaasti. Ei ollut kohtutulehdusta vaan pissitulehdus. Huh. Vähän toki epäilin dgtä, niinkuin tapana on, mutta sillä mentiin. Antsat mukaan jo kotiin nukkumaan. Siitä pari viikkoa ja yöllä heräsin ekaan epilepsiakohtaukseen.

Jossain vaiheessa aloin guugletella ko. antsalääkettä ja löysin yhden avauksen miten koiralle oli epäilty saman  lääkkeen aiheuttaneen epin. Tiedä siitä sitten, ehkä se oli niitä ihmismielen pakollisia selviytymiskeinoja, etsiä vimmatusti syyllistä tapahtuneelle. Olisi ollut helpompaa purkaa se paha olo ja kiukku, turhautuneisuus, suru ja voimattomuus epilepsiakouristuksissa kramppaavan koiran vieressä pelätessä, kun olisi ollut kohde jota ajatuksissa syyttää. 

Puoli vuotta epistä tuli imusolmukesyöpä. Enää en etsinyt syyllistä, suru oli liian vahva ja kaikki jäi sen alle. Ohi kulki kuitenkin ajatus, olisikohann epi ollut jo tulevan imusolmukesyövän ensioireita. Kuka näistä tietää, eikä mikään olisi asiaa muuksi muuttanut. 

Tämän kaiken perään tuli suru ja ikävä, joka ei koskaan loppunut.

Harmaat on kutenkin ja se on pääasia just nyt. Kira on mummo ja siitä sydän menee useammin ja useammin ruttuun. Tiimalasi on käännetty, toivottavasti hiekka valuu tosi hitaasti, vielä vuosien ajan. Kiralla on plasmooma ja päivittäinen lääkitys, mutta muuten kaikki hyvin. 

Penni sai jo pitkään "vikalistaansa" kesällä lisää matskua, molemmissa polvissa vähän nivelrikkoa ja otj polven oletettu ristisiteen rispaantuma, kanttauksen ja kaatumisen seurauksena. Koska oireet oli alunperinkin lievät ja ne helpotti leikkausaikaa odotellessa, sovittiin että seurataan vähän vielä ja sillä tiellä ollaan. Äärettömän hankala tilanne. Oispa kristallipallo. Muuten luustossa kaikki priimaa, edelleen. Atopian kanssa on opittu elämään. Ei johdu mistään mitä syö, ihan kuten eräs fiksu ell. sanoi että hyvin harvoin niin vaikka hyvin usein niin annetaan ensin ymmärtää. 

Maa on jotenkin syyllinen tässä, kura-aika. Syksy ja kevät pahinta kun maa mätänee tai maan mädät tulee esiin 😅 Mut nää on oma juttunsa. Ehkä innostun niistä vielä kirjoittelemaan, tänne itselleni.