Ohjeita pennun valokuvaamiseen

1. Poista filmi pahvirasiasta ja lataa kamera.
2. Poista pahvirasia pennun suusta ja heitä se roskikseen.
3. Poista pentu roskiksesta ja harjaa märät kahvinporot pennun kuonosta.
4. Valitse sopiva tausta kuvalle.
5. Aseta kamera jalustalle ja tarkenna oikeaan etäisyyteen.
6. Etsi pentu ja poista likainen sukka sen suusta.
7. Aseta pentu ennalta ajattelemaasi paikkaan ja palaa kameran taakse.
8. Unohda koko paikka ja ryömi polvillasi pennun perässä.
9. Tarkenna kuvaa toisella kädellä ja pidä pentua etäämmällä toisella.
10. Hae nenäliina ja pyyhi nenän jäljet kameran linssistä.
11. Yritä saada pentu katsomaan kameraan vinguttamalla vinkulelua pääsi päällä.
12. Etsi silmälasisi lattialta ja tarkista vahingoittuiko kamera.
13. Ryntää pennun luo tarttuen sitä niskasta ja sano "Ei siihen vaan sanomalehdelle!"
14. Kutsu parempi puoliskosi korjaamaan sotku.
15. Kaada itsellesi paukku.
16. Lysähdä säkkituoliin ja päätä heti huomenissa opettaa pennulle komennot "ISTU" ja "PAIKKA".

Joo. Tällaista se hyvinkin pitkälti on... :)





En se minä ollut...

05:00. pärähti saksanpaimen-merkkinen herätyskello soimaan. Katkonaista, hyvin herättävää ja valvottavaa ääntä pitikin. Sitkeä odotus kuitenkin palkittiin ja noin ½h päästä kellosta taisi loppua hetkellisesti patterit kunnes sitten 06:50 pärähti Nokian ärsyttävä herätysääni metelöimään. Se taas herätti saksanpaimen-merkkisen herätysäänen, joten eihän siinä auttanut kuin nousta ylös.

Pieni ääniräikkä kainaloon ja aamutalliin ulko-wc-kierroksen kautta. Siinä vaiheessa unirähmien ollessa silmissä, en edes viitsinyt vielä tarkistaa miltä pennun huone näytti. Pieni talliapuri tykkää hengailla tallissa ja uutta haastetta koko hommaan tuo se, kun apuri kiihdyttää lisättyä ravia käytävää pitkin suoraan jalkoihin, täysin äänettömästi ja silloin kun se mielestäsi oli toisessa päässä ja niin kaukana ettei ehtisi ennen sinua toiseen päähän tai edes ottamaan jalkojasi kiinni. Samoin ruokia karsinaan viedessä tämä pieni kolmiokorva tunkee nyt ovesta samaa matkaa karsinan puolelle, tulee siis kokoajan hevosten kanssa rohkeammaksi. Hyvä ja huono juttu.

Mutta omituista oli se, että pieni hiiri ilmaantui myös ruokintakierrokselle neljä kertaa, eri paikoissa! Ensin rehuhuoneen ikkunalaudalla kipitellen, sitten kynnyksestä pesupaikan puolelle epätoivoisesti yrittäen, kuitenkaan siinä onnistumatta ja takaisin taas tullessani se kipitti hurjaa kyytiä Leffi-ponin karsinan oven alta Leffille kylään. Kira huomasi tämän salahiipparin vasta ulosmennessä, kun se häntä suorana kipitti juuri ennen meitä ovesta pihalle, ja sehän oli tietysti superhauska uusi tuttavuus, Kiran mielestä siis. Hartaasti toivon että kyse oli yhdestä ja samasta siimahännästä, (Vaikka jossain alitajunnan sopukoissa tiedän ettei ollut, edes täällä hiiri ei voi olla noin vikkelä ja näkyväinen, yhdessä persoonassa.) muuten pari kissaa saa pian irtisanomisilmoitukset käpäläänsä, tai ainakin jo suoraan kolmannen varoituksen.

Pentuhuoneessa oli järjestelty vähän uudelleen yön aikana, baadenbaadenpatjani oli kiskottu puolittain alas vuodesohvalta ja siihen oli vielä ilmaantunut pieni märkä läntti... Kiran ilme ruokakuppinsa vieressä, aamupalan tarjoilua odotellessa, syytti selkeästi koko asiasta Possua. (Possulla tosiaan on vielä silmät ja kärsä, ne on harvinaisen hyvin, oikeasti piukassa, laitettu kiinni ja testataan pari kertaa päivässä. Heti kun mahdollista pientäkin spitaalisuutta niiden tiimoilta alkaa olla havaittavissa, operoidaan ne irti. Ehkei se Possu sen jälkeen enää pysty tekemään niin paljon pahojaankaan.)

Kira ja Pahantekijä-Possu
 Aamukahvetta hakiessa, sen pienen hetken poissaollessa, oli Possu yllyttänyt myös pienen koiranpennun kiipeämään sohvalle ja opettelemaan läppärin käyttöä. Onneksi opettelu oli vielä ajatustasolla ja tuleva netinkäyttäjä makasi koneen vierellä pienellä kiepillä, ruutua (omaa kuvaansa) tuijottaen.

Aamupäivällä mentiin porukalla ulos, Kira aitaukseensa ja me muut valloillemme pitkin kenturaa. Se on Kiran mielestä erittäin epäreilua ja ihan varmasti myös metsien takana asuvat naapurimmekin ovat sen jo kuulleet. (Meillä ei siis yritetä päästää pientä koiraparkaa hengiltä, vaikka se siltä välillä kuulostaneekin, vaan yritetään opettaa pikkuneitiä sietämään itsekseenkin olemista.) Välillä, vaikka Tara istui ihan vieressä, Kira kiljui ja ulisi  kuin suurempikin erämaansusi. Pasi ohessa fiksaili pikkupimun tarhaa paremmaksi, eikä neitiä ollenkaan haitannut remppavermeiden meteli. Ehkä sekin ajoittain jopa hävisi sen omaan älämölöön.

Kahden nurkilla vaikutti siltä että kitinä alkoi vaihtua unikänkkäränkäksi. Hetkeksi otin pennun liinaan ja Taran kanssa pitivät pientä juupas-eipäs-leluhippasta, eli Tara jolkottelee pulikka suussaan pennun ohi, pentu koittaa napata pulikan ja Tara kääntää päätään ja jolkottelee toiseen suuntaan. Minä niin odotan sitä aikaa jolloin Kira on tarpeeksi iso leikkimään Taran kanssa ja vaikuttaa siltä, etten ole ainoa joka on asian suhteen odotuskannalla. Mukavaa että näyttää näin hyvältä kaksikon välit, hiukan kun jännäsin Taran suhtautumista...

Pienen pulikkahippasen jälkeen kannoin jo vähän unikänkkäränkkäisen penskan sisälle, joka muutaman reuholoikan jaksoi vielä sisällä ottaa ja sen jälkeen pärisi maireasti ja meni nukkumaan. Kun sitä väsyttää, ei se jaksa ollenkaan olla kiinnostunut, istuuko joku sen kanssa täällä huoneessa vai ei.

Nyt lähden tarjoilemaan iltapäiväillallista naapurin koirille, jotka ovat uskottu viikonlopuksi hoiteisiini. Kaksikko koostuu Wanni-sakemannista ja Aaron-irliksestä. Kumpainenkin jo hyvin aikuisia koiruuksia joten hoitovuorot on varsin simppeleitä, ruokaa ja ulkoilua aidatulla pihalla. :)

Joskus huvittaa kun sakemannit lasketaan isojen koirien luokkaan, mitäköhän dronttosauruksia irlikset, dogit ja muut koirat sitten ovat. Aaron kun rynnii menemään, koko tanner tömisee. Itse olen kuitenkin sitä mieltä että poninkokoiset kuuluvat   talliin asumaan ;)
Samalla otan koeajot farmarimallisella autolla, joka edustaa samaa merkkiä ja muutoin myös mallia kuin nykyiseni, mutta on vain koiraystävällisempää versiota. Periaatteessa ei olisi järkevää nyt vaihtaa, mutta toisaalta taas olisi. En millään raaskisi omastani luopua eikä siitä edes mitään järkevää rahaakaan enää saisi mutta miten paljonpaljon helpompaa olisikaan farkkuun ottaa kyytiin yksi tai kaksi koiramatkustajaa kuin tavis sedaniin... 

Ja taas olisi mukavaa kuulla, miten ja missä te, farmarittomat olette koiranne opettaneet autossa kulkemaan ja käyttävätkö koiruudet turvavöitä?

Häntä ja muut maniat

Häntä. Tuo merkillinen pitkä uloke, joka seuraa joka paikkaan. Hännystelee, heiluu, osoittaa taakse, ylös, mutkittelee ja matelee. Tänään pentu huomasi että sillä on häntä. Yritti kovin saada sitä kiinni, mutta häntä oli vikkelämpi.

Taran kasvattaja ohjeisti häntäjahdit kieltolistalle, saattaa muuttua meininki helposti kuulemma pakkomielteiseksi. Tara pienenä jahtasikin paljon tätä perässä vinhaa kyytiä tulevaa jatko-osaa, mutta lopetti kyllä aina komennosta eikä saanut minkäänlaista maniaa siitä itselleen kehitettyä. Silloin tällöin vieläkin kyllä vähän pistää häntähippasille.

Taralla kyllä toisenlainen mania yritti pentuna pukata voimakkaasti esiin kun hermostuessaan se alkoi raapia kauhealla vimmalla maata ja talventullen jäätä. Tämän laukaisemiseksi riitti yleensä vieras tai vähemmän vieras ihminen. Sitkeästi kieltämällä päästiin siitäkin eroon. Tara on vähän helposti ylikierroksille kiihtyvä, jolle suureksi arjen hallintahelpotukseksi muodostui aikaisemmin sen liiskattu pallo ja nyt myöhemmin pulikka. Näiden avulla se kestää ja käsittelee huomattavasti paremmin kaikki uudet sekä vanhatkin, vähän sitä stressaavat aiheet.


Palloparka sai myös osakseen hirmuisen ravisteluraivon ja myöhemmin huomattiin sen tehneen melko voimakasta kulumaa kulmahampaisiin. Pallo vaihdettiin pulikkaan, joka helpompi ja hammasystävällisempi kantaa ja ravistella.

Pikku-Riiviöllä ei vielä tunnu olevan mitään pinttymää, paitsi uhmaa tosin löytyy senkin edestä. Jotain kielletään, muuttuu leikki sen mielestä kaksinverroin hauskemmaksi ja rajummaksi. Tiinallakaan ei oikeastaan ollut mitään, nuorempana se kaiketi kärsi pienoisesta eroahdistuksesta ja tykkäsi kotiinjäädessä ottaa pöydiltä kaikki alas. Nuorempana se oli myös melkoinen keppimaanikko mutta sitä maniaa kai näissä sakuissa on aika paljon muutenkin havaittavissa. ;)

Mielenkiintoista olisi kuulla, onko muiden koirilla ollut jonkinlaisia sijaistoimintoja / pakkomielteitä ja miten niistä on päästy eroon vai onko ne saatu suunnattua oikein, helpottamaan niitä hemoille käyviä tilanteita?

Ps. Ainiin, Penska nukkui viime yönä koko yön ihan yksin omassa huoneessaan. Aluksi nousi hirmuinen meteli kun huomasi että otin tyynyn sohvalta kainaloon, sammutin valot ja poistuin paikalta. Noin puolentunnin päästä uni alkoi kuitenkin ottaa voittoa ja ääni hupeni pieneen unimaiseen öninään. Senjälkeen oli aamukuuteen asti melkolailla rauhallista ja sitten mentiinkin jo virkistävään (tai sitten ei) vesisateeseen aamupissille.

Semper Fidelis. Aina uskollinen.

Semper Fidelis. "Latinankielinen fraasi, joka suomennettuna tarkoittaa "Aina uskollinen". -sanoo Wikipedia.

Alunperin ko. fraasi löytyi Wikipedian sijasta Dopermann-lehden (2/96) kirjoituksesta "Paholaiskoirat". Koirista jotka olivat toimineet sotakoirina USA:n merijalkaväessä, toísen maailmansodan loppupuolella. Kirjoitus löytyy pdf-tallenteena tästä jos innostusta lukea enemmän aiheesta riittää.

Joskus aikaisemmin jo pohdin että kotisivujemme, joissa hevoset ovat kovin pääosissa ja koirien osuus jää jotenkin aina kovin koirajuttuja vain sivuavaksi, pitäisi tehdä ihan oma sivu, joissa pääosin koirat olisivat kaiken keskipiste. Nyt pikku-Boleron tullessa olisi kiva saada kirjattua vähän ylös sen alkutaipaletta, saada talletettua Taran elämää ja Tintti-seniorin lopputaivalta. Tällä hetkellä vähän harmittaa, etten tehnyt tätä jo aikaisemmin, Tiina joka on tällä hetkellä ehdottomasti omalla tavallaan se rakkain ja elämäni koira, olisi ansainnut enemmän huomiota myös tässä muodossa. Vaan parempi myöhään kuin ei milloinkaan, olkoon tämän aloitus jonkinlainen kunnianosoitus Tintin tulevalle muistolle.

Ikävä on musta

Facebook-muistot on koukuttavia, katsoa mitä vuosia sitten juuri tänään tapahtui. Vaan kun ne alkaa muistuttaa poismenneistä karvakorvista, ...