Ikävä on musta

Facebook-muistot on koukuttavia, katsoa mitä vuosia sitten juuri tänään tapahtui. Vaan kun ne alkaa muistuttaa poismenneistä karvakorvista, alkaa muistoihin tulla ikävän kaiku. Yksi ikävistä on pahin. Se on musta, se on kipein.
"Ikävä tarttuu paidan helmaan ja siihen kiinni jää, ikävä tarttuu ja tekee kipeää"
Eilen tuli video jostain iänkaiken takaa esiin, eikä edes FB:sta. Siltä se näyttikin, videolta iänkaiken takaa. Varmaan maailman ensimmäisellä kamerallisella kännyllä kuvattu, laatu oli ainakin sen tasoista. Hämmästyttävän hienossa, tasaisessa jäässä kenttä olikin  tuolloin. Ja sitten oli hevoset. Kaikki kolme on nyt jossain samoilla huudeilla. Tara varmaankin hyppii laitumella perhosten perässä, samoin kuin se tuossa videossa loikkii. Sillä oli tapana kesäisin bongata perhosia, loikata kuin estehevonen ilmaan ja laskeutuessaan pallolla tumpata perhoset liiskaan...


Myös jäämaniaa ilmaantui. Se raapi jäätä aivan vimmatusti ja yritti haukata siitä. Kesti jonkinaikaa ja loppui lähes kokonaan kun sinnikäästi kiellettiin. Sisällä se toteutti tätä muutaman kerran, kaivamalla eteisen lattiaa uusiksi, pentuna siis. Ja sitten paristi aikuisiässä. Viimeisinä viikkoina kaivuumania tuli muutamasti esiin, se meni keittiön kulmaan ja alkoi kaivaa. Lopetti kyllä kiltisti huomauttaessa. Pentuajalla touhu meinasi vähän ärsyttää, loppuajalla huolestutti, vaikka en edes vielä silloin tiennyt mitä oikeasti oli menossa.

Vuosi sitten tähän aikaan murehduttiin viidennen epikohtauksen kanssa mutta siitä jatkettiin taas. Eilen yhtäkkiä muistin, miltä tuntui rapsuttaa Taraa kaulasta, molemmin puolin, upottaa sormet lyhyeen mustaan turkkiin. Lyhyeen, pehmeään ja tiheään. Sitten tuli ihan valtava ikävä.
"Ikävä hiipii silmäkulmaan ja padot räjähtää, ikävä riipii ja tekee kipeää"


Nouswörkki I

Eka nosework-treeni tehtynä! Eucalyptushydrolaatilla lasissa. Ilmaisi kuin esineen, että tiedä sitten ilmaisiko nimenomaan itsestäkin niin vai ottiko eucatkin töpseliin...

Opetin Kiran joskus raveissa juomaan kahvimukista, koska muutakaan tarjoiluastiaa ei ollut mukana. No, sen tietää myös mitä se meinaa kun lasin lyöt eteen. Kielihän sinne meni nenän lisäksi 😛

Mutta hyvin tähän asti, lähinnä hauskinta oli se, että se ilmaisi, hyvin 😊

Ja pakkohan se oli Pennillekin koittaa... Sehän hiffasi parista kerrasta ja hetken tuijottelusta, ihan kuin olisi yrittänyt lukea ajatuksia mitä ihmettä tuo nyt haluaa?! - ilmaisi hyvinkin työntämällä pienen puikulakuononsa lasiin. Se on varsinainen tuijottaja, jos ei tajua mitä mitä pitäisi tehdä.

Hauskaa, tämä jatkuu varmasti!

Ps. Skogsterin semman muistiinpanoja tulossa, jahka saan niistä ensin itse selvää...


Käyttöohjekirja?

Sormia polttaa (voi johtua uuden karheista, melko terävistä hampaista) aivot raksuttaa, herne pyörii villisti kimpoillen...

Miksi tuntuu ettei ne edelliset opit nyt oikein toimi. Koetut virheet, joista kantapäiden kautta on yritetty oppia. Tyytyväisenä ajattelin että nyt! Nyt tiedän! Nyt osaan jotain! Höpöhöpö. Kaikkea sitä voi luulla ja kuvitella.

Miksei näissä ole  käyttöohjekirjaa. Tämä on tällainen paketti, tee näin. Kokoa noin. Älä tee näin.

Toisaalta jos ne olisi samanlaisia, ei kai oppisi niin paljon uutta. Vaan oppiiko se vanha narunjatke kun simppelimmässäkin tuntuu välillä olevan vaikeaa. Phuuh. Onneksi on hyvä koutsi. Beware, täältä tulee tasmanian problemospyörre! 😬😉

"You don't get dog what you want. You get dog what you need". Tykkään tuosta ajatuksesta. Tintti oli maailman paras ihan eka oma sakemanni. Se olisi sopinut kelle vaan. Se oli maailman toimivin ja helpoin. Varmaan sellainen perus-sakemanni joka ehkä perus-sakemannin kuuluisikin olla. Taitavasti rakennettu. Hermot terästä, rauhallinen, kaikessa toimiva, kiltti, kuitenkin oman reviirinsä tiedostava, jämpti mutta helppo.

En tiedä miksi niin haasteellinen koira kuin Tara meille tuli, mutta ikimaailmassa en päivääkään siitä ajasta vaihtaisi pois, päinvastoin. Kaikessa omituisuudessaan ja haasteellisuudessaan sen olemassaolon merkitys oli ja on ollut paljon suurempi mitä ikinä ymmärsin. Olisin ehkä halunnut silloin Tinttimäisemmän, mutta nyt tiedän että Taran piti tulla meille.

Sitten tuli Kira. Koira jota varmasti Taran jälkeen tarvitsin. Helppo, Tinttimäinen, jonka kanssa ongelmia on ollut melko helppo ratkoa. Sopivalla moottorilla hanskata, ettei mopo karkaa käsistä. Kaipasin ehkä vähän samaa varmuutta mitä Tiinassa oli, mutta muutoin Kira on oikein helppo perusharrastelijan unelma. Kira loi innostusta lajiin ihan uudella tavalla ja toi uuden tärkeän ystävän avuksi, jonka kautta taas uusia tuttavuuksia ilmaantui.

Sitten tuli Penni. Vaikka tuntuu ettei pieni harmaa ole ihan sitä mitä mieleeni rakensin, tykkään tuosta pienestä viirupäästä aivan rajattomasti. Tykkään, toivon ja pelkään. Toivon tietysti terveyttä. Mikään ei ole sen tärkeämpää. Pelkään kuollakseni jos sitä ei ole suotukaan, varsinkin kun tingin omista ajatuksistani niiden kohdalla. Pelkään virheitä ja toivon ettei korjaamattomia tulisi tehtyä. Ja olen vähän huolissani siitä moottorista joka tuntuu nyt pieneen pakettiin olevan tungettu. Se vaikuttaisi olevan vähän isompi mitä ajattelin. Ja kun se tuntuu vähän siltä ettei niin kamalasti kannattaisi töpeksiä. Vaan näillä mennään ja katsotaan kuinka käy. Koitan muistella että niin Taran että Kirankin kanssa taisi olla tämä suurinpiirtein sama ajanjakso, jolloin kaikki tuntui siltä että lepikkoon mennään ja lujaa. Lopulta niistä tuli kuitenkin maailman parhaat 💖





On se joskus onneksi näinkin. Viimeistään sitten kun pyyheliina on saatu hengettömäksi,
puolen tunnin "Pyyhkeeltä niskat nurin" - leikin jälkeen...


Ensilumi

Pennin ja ainakin ymmärtääkseni Varsinais-Suomen. Toinen tuntui olevan hyvinkin innoissaan... Kun ensijärkytykseltään selvisi ;) Olihan se selkeästi outo ja arvelluttava, mutta sitten kun asian jossain määrin hokasi, alkoi riemu revetä. Aurasi kuonolla ja kiukutteli, murisi ja pärisi itsekseen. Juoksi miljoonaa ja leikki Kiran kanssa. Nyt sekin sitten on korkattu, eka talvi alkaneeksi. .. Tai ainkin hetkellisesti. Niin kai tuo taas sulaa pois, lauantaina sataa vettä. Sellaista se elämä on.









Ikävä on musta

Facebook-muistot on koukuttavia, katsoa mitä vuosia sitten juuri tänään tapahtui. Vaan kun ne alkaa muistuttaa poismenneistä karvakorvista, ...