Google+
Uskolliset pihavahdit ja ihmisen parhaat ystävät. Tintti, suojelusenkelini, kaikkea mitä saksanpaimenkoira voi parhaimmillaan olla. Tara, hyperenerginen ikiliikkuja tiukalla haasteella, joka katsoi keväällä tehtävänsä täyttyneen ja siirtyi suojelusenkelikaartiin. Kira, rohkea ja määrätietoinen juniori jonka tassunjäljet ovat jo syvällä. Semper Fidelis, Aina Uskollinen. Tassunjälkiä sydämessä, sakemannien normaalia elämää, ei sen kummempaa.

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Kiireen keskellä

Kiralta aikaa vievä ponnistuspinnistys on takana. Koko perheen tapahtuma kilpailijoita myöden. Aivan valtava työ yhden päivän takia, kuten joku sanoi. Niinpä. Pistää miettimään minkä arvoista se sitten on, mutta iloinen nuoriso ja miksei aikuisetkin, saa aina hyvälle mielelle. Te onnettomat, jotka olette luvanneet jotain isoa järjestää, tiedätte.

Tiedätte että vaikka miten ajoissa aloitat, aina myöhästyt. Aina tulee muutoksia, häviämisiä, takapakkeja, muitakin myöhäisiä. Paikkaaminen, korjaaminen ja uudelleen järjestäminen sen kaiken muun työn ja tekemisen ohella vie valtavasti aikaa ja voimavaroja. Monen eri tahon yhteen liittäminen, koska jokaisella tehtävällä on omat osaajansa. Ja silti joku klikkaa ja kuka saa haukut, vaikka miten on yrittänyt, tehnyt lukuisia (tällä hetkellä lukuisa tuntuu todella vähäpätöiseltä sanalta) ilmaisia ja miinusmerkkisiä työtunteja. Mut hei, ne kasvattaa! 😉 Joka tapauksessa, se on nyt ohi (kunnes taas) jälkitöitä lukuunottamatta. Nyt on taas enemmän aikaa sille tärkeimälle.

Harmaa joutui vähän taas paitsioon. Huomasin miten yksinäinen se oli jos ne ainoat kaksijalkaiset kaverit oli kiireisiä. Se ei ehkä sure, mutta se odottaa. Haastaa armotta koko ajan leikkiin, juoksemaan ja on kärsimätön kun hidas, tylsä kaksijalkainen ei juokse täysiä sen kanssa kilpaa. Mutta se treenaa nyt 3 x paremmin! Johtuneeko siitä että kukaan muu ei leiki. Tylsä, hidas ihminen on nyt hyödynnettävä kaikin tavoin. Se on vähän turhankin innokas toisinaan. Poikittaa, nojaa, metelöi ja mutta tekee innoissaan ja tarkkana. On selkeästi terävämpi mitä on ollut. Ehkä se tietää että tekemällä, olemalla kiireinen, voi hukuttaa ikävän hetkeksi. Ehkä se on oikeassa. Tämä hetki pitää käyttää kaikintavoin nyt täysillä hyväksi, molempien kannalta, ennen kuin muutoksia taas tulee. 

Ikävä ei kuitenkaan päästä otteestaan. Se pitää tiukasti kiinni, vetää vastaan harvinaisen varmalla otteella, arjen monissa hetkissä. Meidän yhteinen ikävä. 

"Aina kun jotain häviää, aina jotain jäljelle jää.
Aina kun tuntee ikävää, tietää, että omisti jotain tärkeää.
Ei toista voi koskaan menettää, se mitä oli, se jää."

torstai 6. huhtikuuta 2017

Miten meni, omasta mielestä

"Nyt en kyllä tiedä yhtään mitä meidän pitäisi treenata."
Ihan kuin ajatuskupla pääni sisältä 😂 Nojoo, hevosihmisenä valmennuksissa tottui siihen että valmentaja antoi tehtävän jotka sitten tunnin jälkeen purettiin ja pohdittiin.

Tämä nykyinen ja edellinen, jossa on saatu olla mukana, puhuu ja pohtii, vääntää vaikka rautalangasta jos ei muuten ;) Mutta sitten oli paljon välissäkin niitä, jotka antoi vain tehtäviä, vähän korjasi ja opastikin toisinaan - mutta ei koskaan käynyt tehtäviä läpi opetuslapsiensa kanssa. Että miltä siitä ohjaajasta itsestään tuntui, jäikö joku mietityttämään. Miksi mitäkin ja niin edelleen. Ei se oikein kehitä kun ei pysty ymmärtämään ja sen kautta oppimaan.

Joo, kyllä se on oppimisen kannalta ihan hyvä puhua => Työkoiria ja koiraurheilua - Puhukaa toisillenne

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Fiilistelemässä

Yöreenit pitkästä aikaan ja niin tarpeeseen. Vielä kun se toimi kaikilla tasoilla, tajuaa asian tarpeellisen, nollauttavan merkityksen pään tukkouttaville menneille viikoille.

On tyhjyyttä joka pysyy, mutta sen kanssa oppii elämään. On asioita jotka pysyy vaikka ne olisi välillä poissa. Sitten on fiiliksiä jotka tulee yhtäkkiä, hyvässä ja pahassa. Tänään hyvässä. Miten hyvä fiilis löytyikin. En tiedä mistä se tuli, miten ja miksi - mutta se toimi ja sellaista me tarvittiin, tarvitaan.

Ehkä se oli pipo (en ole pipoihmisiä, kuten tutut tietää, lippis toimii kesät talvet), ehkä se oli oikea tehtävä, ehkä se oli herkut jotka oli tarjolla pallojen ja patukoiden sijaan. Tai sitten se oli vaan tarve, kysynnän ja tarjonnan kohtaaminen. Joskus kai niidenkin on kohdattava.

Mustaa on niin ikävä ja harmaasta niin tykkään, niin paljon että molemmista halkee. Kiitos koutsi, tää tuli tarpeeseen. Toivottavasti saatiin sitä hyvää fiilistä kimpaistua takaisinkin, kantamaan taas vähän aikoihin parempiin. Ei ole helppoa ollut teilläkään, mutta hyvään fiilikseen oli nyt kyllä teilläkin aihetta.



tiistai 4. huhtikuuta 2017

Myötäeloa

Kun Kirasta pienempi harmaa hulmuturkki oman ihmisensä kanssa kohtaa saman tilanteen minkä olet itse elänyt kahdesti pienen isoegoisen mittarimato-mäyriksen ja isomman pinkeäpipoisen mustan kanssa, silloin on helppoa myötäelää samaa huolta ja pelkoa uudelleen. Epilepsia. Miksi se on niin yleinen nykyään. Vai onko aina ollut - tuoko some vain tapaukset lähemmäksi. En tiedä, mutta kun yksi mäyriskoira ja yksi kolmiokorva samalla sairaudella osuu samaan talouteen, antaa se ainakin uskoa enemmän ensimmäiselle vaihtoehdolle.

Samaa tahtia onneksi tieto lisääntyy, vaikkakkaan ei siitä itse asiasta, epistä. Miksi, mistä, minkätakia. Itse halusin aina ripustautua asioihin joilla ei oletettavasti edes ollut merkitystä. Annoin tiettyä öljylisää ja uskoin että se auttaa, kohtausväli on pidempi - tai sitten ei. Annoin ruuan tismalleen samaan aikaan ja uskoin että se auttaa - tai sitten ei. Annoin lääkkeen puoli tuntia ennen ruokaa ja uskoin että se auttaa - tai sitten ei. Lista oli loputon.

Kun Taralle tuli ensimmäinen juoksu epin aikana, nukuin ehkä eniten veitsenterällä ikinä. Olihan kaikki sanoneet että epikoira pitää sterkata, juoksut pahentaa tilannetta. Se oli kuitenkin pisin aika kohtausten väliin. Viimeinen epikohtaus oli tästä huomenna tasan kaksi kuukautta sitten, neljän aikaan yöllä. Se oli melko helppo kohtaus mutta jälkimainingit olivat levottomat ja pisimmät. Silloin yöllä useasti sen herättäessä mietin mikä muu nyt on hätänä.

Lokakuussa kirjoitin tämän joka oli jostain syystä jäänyt julkaisematta. Tuntui oudolta lukea sitä nyt. Kuten myös ensimmäistä epipostausta omalta osaltani, jolloin tuntui että maailma kaatuu. Pelko oli ahdistava. Kuitenkin siitä selvittiin, epistä selvittiin ja sen kanssa totuttiin elämään. Arkea muutettiin taas kiroilevan ystäväni Mustan toimesta, mutta niin se Taran kanssa meni, pienestä asti. Päivääkään yhteisestä, vaikkakin joskus haastavasta ajasta en kadu, en pois vaihtaisi, kaiken ottaisin takaisin.

Tsemppiä pienelle harmaalle ihmisineen, tekin pärjäätte kyllä. Matka Aistiin oli pitkä ja ahdistava, päivä loputon, mutta kotiinpäin tultiin jo paljon kevyemmällä mielellä. Aistissa olette hyvissä käsissä. Vertaistuki on kova sana, silloin huomaa pimeimpänäkin yönä että selkeästi valtaosa selviää epin kanssa. Se helpottaa. Tsemppiä!

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Eläinlääkärin tuki

Elämää raskaampia tilanteita voi olla monenlaisia. Siinä missä toisaalla päivystyksessä haluttiin nukutettavaksi tuotu kovia kipuja kärsivä, jo lopulta itse lähtemään ehtinyt sydänvikainen vanha epileptikko (tässä kohtaa en voi olla miettimättä, että onko miten monelle muulle osunut kaksi epileptikkoa ja vielä toisen kohdalla epätavallisessa rodussa, kohdalle?) elvyttää, toisessa ohjaillaan ja tuetaan sitä vaikeinta mutta ainoaa järjellistä päätöstä.

Postilaatikosta nykyään niin harvoin löytyvä aito postikortti koskettaa aina vähän enemmän ja tämä kosketti vielä vähän enemmän pehmeän lohduttavasti, edelleen kipeää rutussa olevaa sydäntä. Kaunis ele, muistaa vielä kun matka on kuljettu loppuun, kaikki on tehty ja laskutkin maksettu. Silti jollekulle on varattu työaikaa muistaa. Se antaa mielikuvan että asiakkaista välitetään.

Onko se sitten pelkkä tunteeton mielikuvan luonti, laskelmoitu ele jolla saataisiin kovan kilpailun aikana asiakas tulemaan toistekin - vai onko se aidosti empaattinen teko, jolla halutaan kertoa että tiedämme miten surullista tämä on, et ole yksin. Ainakin se sai tunteet jälleen pintaan, lohdutti ajatuksella että Tara on se yksi tähti taivaalla joka vilkkuu punaisena ja sinisenä kimpaantuessaan, pienesti kiroillessaan, erilaisella omalla tarinallaan.

Itse uskon että Turun Eläinsairaalan väki kirjoitti ja lähetti kortin ajatuksella. Joku sinä samaisena päivänä Taran runoa kirjoittaessaan saattoi kirjoittaa useammankin runon ja ehkä muistella, ainakin oman vuoronsa kaikkia niitä omanlaisiaan koirapersoonia joista tuli tähtiä taivaalle sekä surevia, yksinäisiä omia ihmisiään, jotka kävelivät pää painuksissa ovesta ulos toisessa kädessään pelkkä panta ja hihna.


"Tähtiin on kirjoitettu niin monta tassunjälkeä, niillä kaikilla on nimensä, elämän pituinen tarinansa". ♥

Uskon tähän, koska siitä hetkestä, jolloin The most unhappy end - stoorin matka aloitettiin, sain palvelua ihmiseltä toiselle. Ystävällistä, kanssani asiaa pohtivaa palvelua, jossa ei ollut ripaustakaan pätemisen tarvetta. Tämä toistui puheluista toiseen, käynnistä toiseen. Joka kerralla koin että juuri minua itsenäni palveltiin, juuri Tara oli tärkeä ja apu siihen tarvittavaan tilanteeseen oli aina saavutettavissa. Edes päivystyksen kiire ei luonut kireää ilmapiiriä - eikä toiveille ja ajatuksille tuhahdettu ylimielisesti - vaan niitä kuuneltiin, kunnioitettiin ja niistä keskusteltiin. Joka kerta toivotettiin tsempit kuljettavana olevalle polulle ja muistutettiin että jos ongelmia tulee, olemme tervetulleita koska tahansa paikanpäälle.

Vaikka kortti oli kaunis ele, isomman kiitoksen haluan antaa siitä tuesta jonka sain liian lyhyeen mutta samalla loputtoman pitkään kolmen päivän viimeiseen matkaan Taran kanssa. Erityisesti haluan kiittää loppumatkamme eläinlääkäriä Tuulia, joka viimeisellä käynnillä kuunteli missä mennään, pui yhdessä vaihtoehtoja, ei väheksynyt yhtäkään asiaa jota pohdin, joista yritin etsiä epätoivoista toivonkipinää kuitenkin tietäen itsekin ettei niitä enää ollut. Haluan kiittää siitä selkeästä tuesta surun sumentamalle mielelle, elämää vaikeammalle päätökselle. Se tuki on uskomattoman arvokas. Se vahvisti pelkoni ja pahimman luopumisen tuskani, mutta myös rohkaisi ja varmisti, että se oli ainoa oikea järjellä tehty päätös.

Taran nukahtaessa ensin syvään rauhallisesti tuhistavaan uneen kipujen saavuttamattomiin, mieli pystyi vihdoin vähän rauhoittumaan kaikesta kerätystä ahdistuksesta. Ensimmäistä kertaa piinaavan kolmen päivän aikana tuli jollainlailla lopulta helpottunut olo. Eläimen kärsimys on sydäntä riipaisevaa katseltavaa. Silloin aina ajattelee että tekisi mitä vain jos kivun saisi pois, oloa helpotettua. Vaikka sitten sen vihonviimeisimmän kaikkein kipeimmän päätöksen. Vihdoin ei sattunut, vihdoin Tara sai levätä rauhassa, nukkua tyytyväisen näköisenä. Sen nenä heilui kuin se olisi haistellut jotain ja tassut liikkuivat kuin unessa normaalistikin juostessaan. Se näytti samalta kuin pentuna käpertyessään varaemo Tintin viereen. Samalta kuin se käpertyi isompana korvapuustille nukkumaan. Levolliselta ja rauhalliselta. Kaikki se ahdistus ja kivun peittämiseksi noussut hirveä adrenaliini oli poissa.

Sellaiselta, jota jaksoi välillä iltaisinkin katsella hetken jos toisenkin ja josta tuli hyvä, hiukan kaihoisan surullinen mieli. Ehkä se mieli tiesi etäisesti että jonain päivänä tämä samainen, sillä hetkellä hellyttävä näky, tulisi olemaan myös suruntäytteinen viimeinen hetki jolloin sileää mustaa turkkia pystyi vielä silittämään. Hetki josta ei olisi ikinä halunut päästää irti.


Yhdessä taas, pilvien päällä korvapuustilla, vierekkäin. 

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Uusi ystävä

Uusia ystäviä etsimässä. Harmaa löysi toisen, erilaisen mutta ystäväksi lupautuvan. Ensin molempia vähän mietitytti, sitten 2vuotta nuorempi isompi Harmaa sanoi että leikitään! Aikansa sitä sulateltuaan pienempi, joka kuvissa näyttää aika isolta sekin, tuumasi että no mikä jottei. 

Hauskaa niillä vaikutti lopulta olevan. Teki Kiralle oikein hyvää. Tietää että koirakavereita vielä on ja saada vähän uskoa että uusiakin voi tulla ja olla. Vanha, kesällä saatu mielensolmu aukesi. Kiitos Harmaa-Tikru, joka melkein loikki kuin Tikru






lauantai 18. maaliskuuta 2017

Meidän Tara

Arki alkaa palautua jollainlailla koska pakko. Kira alkaa hyväksymään sen, ettei Tara odota missään. Se otti noin kolme päivää, sitten se vaan yhtäkkiä oli lähes iloinen oma itsensä. Sitä ennen se lähti yhtäkkiä innoissaan juoksemaan jonnekin, ikäänkuin odottaen että Tara olisi vastassa. Ja kun ei ollut hölmönä haisteli ilmaa ja ihmetteli. Sisälle tullessa odotti että Tara olisi oven takana, ulosmennessä juoksi häntä pystyssä kulman taakse katsomaan ja toteamaan "Ei se oo täälläkään?".
Ruoka ei oikein maistunut, nyrppimisen jälkeen piti kuitenkin mennä tarkistamaan toinenkin kuppi, muttei sitä ollutkaan. Niin ne aina tekivät, söivät ensin omat ruokansa ja sen jälkeen vaihtoivat kupeilta toiselle, jospa olisikin jotain unohtunut.

Omaa oloa helpotti vähän kun toisen olo helpottui mutta silti tiedän että sen viereltä puuttuu tärkein. Kaksijalkainen ei taaskaan ole senkäänvertaa fiksu, enemmän kuin kolme päivää on kulunut. Alkuarki oli todella hankalaa. Hevosista luopuminen ei ole näin hankalaa vaikka sekin sitä todella oli. Koira on kuitenkin enemmän läsnä kaikessa ja Tara vielä vähän enemmän. Sen puuttuminen näkyy ja tuntuu kaikessa. Heti aamulla herätessä, illalla nukkumaan mennessä. Uusista rutiineista oli vaikeaa pitää kiinni, koska ne muistutti siitä puuttuvasta osasta ja raastavasta ikävästä, iskivät tikarilla suoraan rutussa olevaan sydämeen. Taran takia arjessa oli vahva rytmi. Ruuat neljä kertaa päivässä, lääkkeet kahdesti, ajallaan.

Arjen iso osa puuttui ja sen myötä hetket tasaantuivat mutta myös ahdistivat. Yksi osa päässä ei pystynyt ymmärtämään, ei uskomaan, luopumaan ajatuksesta. Mielikuvista joita kaikki arjen asiat toivat mieleen. Yksi osa pillahti itkuun, ehkä se oli se, joka keinui rajalla hyväksyä totuus. Ja sitten vielä se kolmas, se heikoin joka ei kapinoinut vastaan, se joka on hyväksynyt elämän kulun, pakollisen pahan.

Tuntui helpottavalta tehdä jotain missä Tara ei muutenkaan ollut mukana, kuten vaikka mennä töihin pitkän sairausloman jälkeen. Oli vaikeaa jättää Kira yksin kotiin mutta helpottavaa avata työpaikan ovi ja istua koneen ääreen. Kun kone aukesi, kurkkua kuristi. Taustakuva piti vaihtaa.

Työstä oli vaikeaa saada kiinni, ajatukset harhailivat, itku ei ollut kaukana. Jossain vaiheessa tuntui että oli pakko päästä kotiin, mutta sinnikäästi ajatukset siirtämällä muuhun selvisi ensimmäisen, erillaisen työpäivän loppuun.

11.3. klo. 10. jälkeen otettu kuva.

Kira pärjäsi hyvin. Rutiinit pitivät sen raiteillaan kuten kasvattajansa uskoi. Se jäi kotiin odottamaan ja ratkesi riemusta palatessa, ihan kuten Tarakin ja Tarankin kanssa.

Sen päivien kohokohta oli Taran kanssa päästä lenkille ennen töihinlähtöä, mutta se ei osannut kelloa kuten Tara. Viimeistään kun kello nakutteli kymppiä, Tara nousi aamupäivänokosilta, venytteli ja istuskeli hetken. Sitten alkoi tuijotus. Se tuli viereen ja tuijotti, joskus työnsi pään läppärille niin että nappulat kirjoittivat mitä sattuivat. Toisinaan se ärsytti jos oli kesken jotain olevinaan tärkeää, yleensä hymyilytti. Varsinkin se tuijotus. Jos joskus venähti ja käsky kävi paikalle takaisin, tyytyi Tara kohtaloon ja meni, mutta vain pompatakseen salamana ylös mikäli pienikin vinkki uloslähdöstä nousi ilmoille. Silloin viimeistään myös Kira heräsi täyteen villitykseen JEEE ME MENNÄÄN NYT ULOS!!! 

Hirveä hundkarusellen, älämölö ja meno. Sekin toisinaan ärsytti. Ja sitten mentiin, hännät suorana ja hirveällä älämölöllä pitkin pihaa. Jos en heti mennyt samaa matkaa pihalle, kävi Tara kiroilemassa lintulaudan linnuille ja Kira odotti oven takana, koska se tiesi että kiroileminen oli rumaa. Myös ponit saivat toisinaan jo silloin omat kirometelinsä, vaikka Tara taasen tiesi, ettei niille oikeastaan saisi kiroilla, ainakaan niin paljon. Mutta se unohti että talossa oli ikkuna josta näki.

Lenkillä kaksikko oli yleensä irti koska kierrettiin omia peltoja. Joskus Tara oli kiinni jos oli jotain miksei voinut juosta kahtasataa kilpaa, vähintään sen 5 kierrosta ohi hitaan narunjatkeen.

Lumipalloaikana kaikki lumentapainen liikkuva oli ihan älyttömän hauskaa, siitä molemmilla meinasi villahousut revetä. Metsässä viipottaminen oli myös kivaa. Siellä käytiin silloin tällöin. Nyt on erityisen hyvä mieli että käytiin perjantaina ja lauantaina. Perjantaina oli hyvä päivä, kunnes tuli ilta ja kaikki alkoi mennä pieleen. Nyt antaisin mitä vain että musta naama tunkisi läppärin näytölle. Mitä vaan hundkarusellenista eteisessä. Mitä vaan kahdesta korvattomasta kahtasataa kiitävästä, elämästä kaiken ilon irti ottavasta onnellisesta sakemannista. Mitä vaan jos Harmaa saisi vierelleen Mustan.


Mutta ei saa enkä saa, vaikka mitä antaisin. Kaikella on aikansa ja jostain syystä meidän aikamme oli lyhyempi mitä piti. Jostain syystä voisin ja haluaisin juuri nyt kirjoittaa Tarasta loputtomiin. Ehkä se on joku ikävää potevan mielen oma oikku tai pelko saada kaikki muistot tarkasti ylös, ettei elämäni Mustasta unohtuisi pieninkään asia. Kuten sen kalkkarokäärmemäisesti väpättävä hännänpää jos sitä meni rapsuttamaan sen ollessa kääriytyneenä korvapuustiksi pedilleen. Tai se, miten se vähän vaivaantui em. hellyydenosoituksesta, ihan kuten varaemonsa Tintti. Ja moni muu asia, yksityiskohta ja luonteenpiirre, persoonallisuus.

Taran kasvattaja kerran sanoi että kivoja koiria on paljon mutta erikoiset, vahvat koirat jäävät erityisinä mieleen. Nyt ymmärrän sen. Kukaan ei koskaan korvaa toista, mutta toiset voivat olla samantyyppisiä kuin toiset, kuten Tintti ja Kira. Niissä on paljon samaa hyvää - joskin Tintti oli varmempi. Samantyyppistä kuin Tara ei ole eikä tule olemaan ja kaiken surun keskellä olen hirveän onnellinen että juuri Tara oli se meidän Bee Bakteeri. Kukaan toinen koira ei olisi opettanut ja antanut niin paljon ❤


Lisää lukemista!

Myös nämä höpinät saattaa olla lukemisenarvoisia