Turha toivo

Tyly elämä.

Taran toinen kohtaus tuli 30.9. illalla, sen rauhassa nukkuessa omalla pedillään. Se nousi hitaasti istumaan ja tässä kohden Kira jo reagoi pompaten ylös omasta punkastaan.

Taran pää alkoi kääntyä hitaasti oikealle, tappiin asti ja siitä taakse, jolloin koko lähti nousemaan takajaloilleen kaatuen taakse seinää päin, ennenkuin ehdin ottaa kiinni. Tästä oikealle kyljelleen, rajuilla kouristuksilla sätkien ja alkaen hakata päätä lattiaan. En halua edes kuvitella mitä nämä on isomman koiran kanssa, koska reilu 30kg sakemannikin on jo voimille haasteellinen yrittää pitää paikallaan sen sätkiessä holtittomasti joka nurkallaan.

Samalla se veti kieltä voimakkaasti kurkkuunsa ja korisi kuin tukehtuen. Leuat leikkasivat tikkaavaa liikettä, mutta vielä kieli pysyi ehjänä. Silmät oli voimaakkaasti kääntyneet oikealle eikä minkäänlaista kontaktia saanut.

Vähitellen tilanne alkoi tasaantua ja vihdoin se alkoi tunnistamaan meitä, häntä iloisesti heiluten. Suhteellisen nopeasti se tokeni ja tasaantui. Surullista ja pelottavaa silti. Turha toivo paremmasta, elämä on tyly.

Maanantaina siis soittoa Aistiin.

Tai sitten ei. Linja avattiin jo seuraavana aamupäivänä, 1.10. Kolmas kohtaus. Tyly, tylympi tylyin.

Että sitten vielä näinkin pian. Fak. Koira istuskeli rauhassa, kunnes yhtäkkiä kramppasi ja kaatui kyljelleen. Kira hyppäsi taas ylle pöhisemään. Kiireellä väliin, Kira pois ja Tarasta kiinni. Taas se kramppasi niin että pää meinasi hakata lattiaan. Kieli meni kurkkuun, taas sellainen korina jotta mietin että miten usein koirat voi kohtaukseen tukehtua. Ja leukkat tikkasivat, nyt kieleen tuli jo haavojakin.

Vähitellen tilanne rauhottui, kunnes alkoi uudelleen. Ja alkoi sitten hellittää. Pelottavaa oli myös se, kun oma koira tuijottaa lasittunein, pohjattoman mustin silmin sinua suoraan silmiin, ilmekään värähtämättä. Tiedän että kyse on jonkinsortin tajuttomuustilasta, mutta silti.

Kun itse kohtaus alkoi laueta, alkoi jälkimainingit ja ne oli tällä kertaa pitkät ja levottomat. Tara vaelsi ja vaelsi, tunki joka paikkaan, jopa ikkunasta ulos... Vinkui ja valitti, oli pelokas ja tuntui ettei näe kunnolla. Kontaktia ei meinannut saada.

Laitettiin valjaisiin ja kätevä isäntä lähti kävelylle. Tasapaino pelasi mutta mieli oli kireä ja hermostunut. Sama jatkui sisällä. Noin parin tunnin kuluttua jälkitila alkoi loppua.

Tämän episodin aikana olin ollut yhteydessä Aistiin ja aika yksimielisesti lääkitys päätettiin aloittaa. Barbivet 60mg 2 x pv:ssä. Aistista kehoitettiin laittamaan videonpätkä (joo, kohtausta kehoitettiin kuvaamaan jo aiemmin, mutta arvatkaa vaan siinä vaiheessa kun koira kiipeää takaperin krampaten pitkin seiniä kuin paremmassakin poltergeist - leffassa ja lyö päätään lattiaan, tuleeko mieleen kuvata yhtään mitään.) sekä tarkkaa "päiväkirjaa" kohtauksista. Näin tein ja olen iloinen että Aistista tunnutaan välittävän, edelleen. Lisäksi he kehoittivat ottamaan heti yhteyttä jos tilanne menee hankalaksi, lääkkeet ei auta tai muuta odottamatonta tapahtuu. Kiitos Aistille, arvostan tällaista välittämistä, todella. Se on nykyään harvinaista. Varsinkin täälläpäin.

Eilen illalla sen ensimmäisen lääkkeen antaminen tuntui kuitenkin jotenkin vaikealta. Kävin lääkehakureissulla hakemassa myös ruokia ja eläinkaupan huippukiva myyjä lohdutti ettei asia ole maailmanloppu. Hänellä oli myös epileptikko ja kertoi heidän tarinastaan avoimesti. Se kuulosti paljon hurjemmalta kuin meidän. Lisäksi hän varoitti mahdollisista sivuoireista mutta lohdutteli että ne menevät kyllä ohi kun koira tottuu lääkitykseen. Tähän asti olin lukenut vain väsymyksestä, juomisesta ja nälästä. Hän kertoi tasapaino-ongelmista. Kuin koira olisi kännissä, noin kuukauden.

Hänen koira sai myös toista lääkettä ohessa koska jälkitilat olivat olleet raskaita. Mutta nyt tilanne oli hyvä. Mietin tätä kaikkea illalla ja mietin miten stressiherkkä koira, joka eli maailman nopeimmista kiitolaukkaspurteista pelloilla, tulisi kestämään mahdolliset tasapainohäiriöt ja muut. Löysin kuitenkin monta keskustelua siitä miten lääkkeistä oli saatu selkeä apu. Ja kyllähän näiden kolmen kokemuksen jälkeen myös tiesin ettei enää muita vaihtoehtoja ollut.

Kitaa kohti siis, minimaalisen pieni pilleri, jonka varassa eli edelleen sinnikäs, suuri toivo normaali elämästä. Seuraava yö meni puolivalveilla. Pienikin ääni herätti. Klo. 03.00. sitten vähän isompi. Ääni oli tasainen jumputus, juuri sellainen joka tulee kun koira lyö päätään lattiaan. Eipä uskoisi että ko. ääni saa tällaisen mielikuvan aikaan mutta nyt sai. Samaan sekaan kuului ääni, kun Kira pomppasi ylös muristen. Kun sain valot päälle, näin toisella puolella sänkyä ylös nousseen Taran jonka korvat lerppuivat vaakatasossa. Se reagoi kuitenkin heti puheeseen ja kääntyi luo. Menin viereen ja rapsuttelin uneen. Oliko se alkava kohtaus johon ehkä lääkkeet jo purivat? En tiedä mutta olen onnellinen että se oli siinä. Toisaalta olen myös huolesta rutussa siitä, että mahdollinen neljäs kohtaus tuli näin pian.

Aamupäivällä annoin niiden juosta pellolla kilpaa. Se oli Taran elämää parhaimmillaan ja Tara oli edelleen näiden peltojen nopein. En tiedä oliko se fiksua mutta jos lääkkeet tai sairaus tulisivat verottamaan edes viikoksi Taran täyttä liikuntakykyä, ajattelin sen olevan kuitenkin sen arvoista. Tästä eteenpäin eletään toistaiseksi mieli nuppineulan kärjellä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Yksinhöpinöinti ei ole ollenkaan niin kivaa kuin joukkoälämölö! Hauku, murise tai vingu kommenttisi!