Google+
Uskolliset pihavahdit ja ihmisen parhaat ystävät. Tintti, suojelusenkelini, kaikkea mitä saksanpaimenkoira voi parhaimmillaan olla. Tara, hyperenerginen ikiliikkuja tiukalla haasteella, joutui keväällä siirtymään suojelusenkelikaartiin jättäen valtavan tyhjyyden. Kira, ihmisen koira, pehmeä ystäväni - ensimmäinen treenikaverini. Semper Fidelis, Aina Uskollinen. Tassunjälkiä sydämessä, sakemannien normaalia elämää, ei sen kummempaa.

maanantai 16. toukokuuta 2016

Häröilyjä

Tarmo ja Kira sekä meri ♡
Tiistaina häröiltiin, tällä kertaa pressan kesätyyssijassa Naantalissa. Kaunis paikka. Onhan siellä tullut joskus pyörittyä, Naantalissa siis, ei pressan kesämökissä mutta jotenkin ne mitä nyt nähtiin, on aikaisemmin jäänyt näkemättä. Vaan ei siitä sen enempiä.

Kokoonnuttiin hetkeksi edellisen porukan kanssa yhteen ja otettiin sen myötä isomman porukan ohitustreenit. Koirulit isolle ympyrälle ja yksi vuorollaan pujottelemaan muita koirakkoja. Hyvin huomasi että koirat jotka olivat puolintoisin ohjaajan kontrollissa, suortti (suprise!) tämän parhaiten, puolintoisin. Heti ja varsinkin kun keskittyminen herpaantui, jompikumpi tai molemmat häiriintyivät ja / tai häröilivät. Vaan sitähän tässä treenattiin, häröilyn alaisena häröilemättömyyttä. Tykkään myös seurata miten ihmiset toimivat ja koirat siihen vastaavat, tai ovat vastaamatta ja mitä sitten tapahtuu. Katsomalla oppii paljon.

Kiran ongelmaksi koen edelleen sen pienen epävarmuuden ja totisuuden ihmisissä ja osittain täyskontrolli oli vaikeaa pitää. Pitihän sitä vähän vilkuilla mitä ne muut duunasivat. Tämä lieneekin se meidän suurin häröilyn tavoite - saada epävarmuus pois, pieni vietin nosto ja iloa elämään, myös ihmisissä. Kun saadaan iloa ja rentoutta, luulen että kontrolli paranee ja treeni-into nousee. Niin luulen. Tiedän myös ettei luulo ole tiedon väärti ja siksi tarkkailen ja koitan paikkailla vääriä luuloja, koiran eduksi ja Koutsin hermojen hellimiseksi.

Kun ohittelut oli ohiteltu, lähdettiin häröporukalla retkelle. Käveltiin ensin katuja pitkin ja sitten pienelle kujalle mäkitreeniin. Meno sujui kivasti, pienien tehtävien kera. Mäkitreeniin yhdistettiin kova tavoite jonka tiesin menevän pipariksi. (Kyllä, en nyt todellakaan luottanut koiraan vaikka pitäisi, kutsutaan sitä tässä kohden realiteetiksi ettei liian kovaa alastipahdusta kuvitelmista tulisi)

Kun muut kiipesivät kapeaa mäkikujaa talojen välissä ylös, Kiran piti jäädä paikkamakuulle. Tämänkin koin haasteelliseksi mutten ehkä mahdottomaksi, jos vapautuksen olisi saanut antaa puolessa välissä matkaa. Vaan kun tehtävään lisättiin Kiran piiloihastus Rölli Sakemanni, jonka piti jäädä vähän matkan päähän eteen samalla ajatuksella seuraksi, tiesin että Röllin vapautus toisi taatusti Kiran mukanaan ja mietin mitä sitten tapahtuisi, koska Kira koki edelleen vieraat koirat vähän epämukavaksi sen oman aikansa pentuepisodin vuoksi, josta turinaa siltä tuntuessa voi lukaista tästä.

Koutsimme huomasi epäilevän Eerikan estradille saapumisen ja lupasi jäädä Kiran tueksi. Huh. Onneksi Kira ei ollut kuitenkaan ainoa, Rölli oli vähän sitä mieltä ettei omasta Narunjatkeesta ollut kiva jäädä. Pienen tsempaloinnin jälkeen sain kuitenkin vapauttaa ilman Koutsia jo aikoja sitten itse itsensä vapauttaneen Kiran. Vaikka treeni ei mennyt yhtään putkeen, oli positiivista että Kira jäi kiltisti Koutsin kanssa odottamaan ja tuntui saaneen siitä myös vähän itsevarmuutta. "Jaaha. Narunjatke otti sitten hatkat. Menkööt. Kyllä me Koutsin kanssa pärjätään sitte. Sillä oli jotain karkkejakin. Mukava tyyppi. Pitäkööt Narunjatke tunkkinsa."

Extremehärö Team ja meri ♡ Kuva: Koirakoulunaantali.com
Mäen päällä odottikin upeat näköalat, meri ♡ Ehdottomasti yksi parhaista treenipaikoista ikinä. 😊
Pakkohan siinä oli yhteiskuvaa häröporukasta ottaa. Sitten jatkettiin matkaa, mäen päältä alas kapeita, melko jyrkkiä rappusia, ihan sinne meren reunalle. Siinä mennessä mietin miten Kira joskus sai rappuskammon eikä meinannut edes kotona uskaltaa niitä kulkea. Onneksi se tuli ja meni, teini-iän juttuja.

Alhaalla se meri ♡ oli vielä lähempänä, oli pakko istuttaa Kira nurtsille ja ottaa kuva. Takana oli tummia sadepilviä ja auringonlaskua, kännykkä vaan ei oikein antanut kuville sitä hohtoa joka maisemassa oli. Istutuksen jälkeen alkoi uudenlainen alustavarmuustesti. Koirat laiturille hops! Laiturihan oli jämäkkää tekoa mutta sinne kulku ritilää pitkin. Se oli jo aika hyvä testi. Kyllä se Kirallakin pienen hetken otti pohtia jotta oliko se varmasti turvallinen meren päällä kävelyä varten. Mutta yli mentiin ja laiturillakin hengailtiin tyynesti. Aika iso ilon kuperkeikka kävi muuten siinä kohdin mielessä. Luotin kyllä että se siitä tulee mutta silti. Eihän sitä koskaan tiedä, sanoi epäilevä Eerika.

Extremehäröt laiturilla. Kuva: Koirakoulunaantali.com
Ritiläkoira ja iloinen Narunjatke

Matka jatkui, jälleen laitureille, vähän erilaisille. Koira suoritti ne ongelmitta mutta Narunjatkeen alustaepävarmuus meinasi pukata päälle. Oikealta puolen puuttui kaide ja myrkynvihreä meri näytti siinä kohden kaikelta muulta kuin ♡... Kapealla reitillä kohti loppupistettä tuli vastaan myös vieraita jotka kysyivät lupaa edessä kulkeneen Röllin rapsutteluun. Jumiuduttiin siihen jononjatkeena mutta Kira piti kontaktia yllä, muiden seurustellessa ihan vieressä!

Siitä jatkaen vähitellen palauduttiin lähtöpaikkaan ja hajaannuttiin kotimatkoille. Me viimeisinä. Houkutus oli suurensuuri lähteä takaisin rantaan päin koska aurinko värjäsi taivasta ihan punaiseksi sinne meren taakse laskiessaan. Kello oli kuitenkin jo niin paljon että kotona odottavat ponit taatusti hakivat jo paikallisen eläinsuojeluviranomaisen numeroa kaviopuhelimestaan. Ei siis auttanut kuin lähteä kohti kotia.

Huisinhyvä häröreissu, epäonnistumisia mutta myös onnistumisia ja nehän ei tuntuisi miltään ilman epäonnistumisia! Tavoitteet kuitenkin saavutettiin. Erilaisia, uusia paikkoja ja alustoja. Kira loppuakohden rentoutui, uskalsi morjenstaa Rölliä ja hengailla vähän vapautuneemmin koiraystäviensä porukassa. "Tässä me nyt mennään, mä ja mun koirakaverit!" 

perjantai 6. toukokuuta 2016

Ongelmana laihuus

Laihuus oli Katiskan kahvepaussin aiheena ja jämähdin sitä kuuntelemaan. Jostain syystä saan irti enemmän Jakken höpinöistä kuin tekstistä. Ei sillä että hänen tekstintuotto olisi epäselvää vaan muuten vaan. Se on kai yksinkertaisen narunjatkeen helpompi ymmärtää kuulemansa kuin lukemansa. Tai jotain. No, joka tapauksessa, koska tuo luiden kolina on täälläkin ongelma, oli tämä paussi ihan hyvä kuunnella.

Ja ei kai tässä ihan pahasti pielessä olla.  Meillä on ongelma (närä), me olemme käyneet eläinlääkärissä (ei mitään erikoista), koira onneksi syö ja hyvin syökin (en ole edes tajunnut  että syömättömyys on ilmeisen suuri ongelma ja sillä(kin) on polku jalostukseen) ja me yritämme selvitä.

Pienen kuristavan tunteen sai se, että laihuus on suurempi ongelma kuin lihavuus ja siitä tulisi päästä nopeasti eroon. Nopeasti ei mikään ole täällä tapahtunut. Ei todellakaan. Toisinaan niin hitaasti että epätoivo Eerika on meinannut nostaa päätään ja on nostanutkin. Vaan mitäpä muuta tässä voi kun yrittää, olkoon sitten edes hitaasti.

Juhlin kuitenkin pienesti joka päivä joka on hyvä päivä. Sellainen ettei närästä ja sellainen että koiruus on iloinen. Pääsääntöisesti se on iloinen aina, se on jo 95% voittoa. Juhlin sitä että laihtuminen on joka tapauksessa pysähtynyt ja onhan se jo lihonnut siitä mitä se pahimmillaan oli. Laiha se on silti. Tara Luihunen.

Pitkän putken jälkeen taas koitetaan; 3pv ilman närälääkettä - toistaiseksi kaikki hyvin...

Ainiin, se anorektikon kahvepaussi -> Tästä ja onhan siellä närästäkin, joka löytyy tästä

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

♡♡

Kuvia by ammattilainen. Koominen kuva mutta kiteyttää lähes kaiken. Mun hassut, rakkaat karvatassut. Bestikset yhdessä, tarkasti kuulolla, hölmösti kenottaen. Tuulikohan tuolla... ;) 

Oltiin siis kuvattavana, tai T ja K oli. T:stä ei meinaa saada minkäänsortin järkevää kuvaa, sellaista kun se on. Se näyttää lähes joka kuvassa vähän hölmöltä. Kira taasen on hyvä poseeraamaan. Myöhemmin lisää, kuvia ja tarinaa tästä ko. päivästä. Kiitos Jaana / Photos by Jaana Vuola - katso ja ihastu. 


sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Vappuja!

Miten koiraihmiset juhlii vappua? Me juhlittiin Kiran ja Taran kanssa melko arkisesti, menemällä illalla pellolle haahuilemaan. Yhtäkkiä niille tuli hullunkiilto silmiin, korvat tippui ja ne lähtivät painamaan miljoonaa ristiin rastiin, mielikuvitusjälkeään.

Aikansa risteillessään löysivät korvansa muttei pulikoitaan. Sitten rajattiin 5hehtaarin pellosta osa ja aloitettiin pulikkahaku. Noin puoli tuntia ja pulikat löytyivät. (Toinen osui nopeammin omiin silmiin kuin koiran nenään...)

Ihan hyvät treenit siis siinä samalla, ohimennen. Olen useasti miettinyt että nämä mukana kulkevat aarteet, jotka tipahtavat siinä kohden kun hullunkiilto syttyy ja korvat tippuu (joo, joskus käy niin, mitä sitä kaunistelemaan), pitäisi olla kiinni jollain, jossain. Sillätavoin kuin mini-ihmisillä tutit tai vanttuut. Toki aarrehaku on ihan hyödyllistä aktiviteettia, mutta toisinaan kun on kiire ja kyseessä vaikka muu alue kuin oma, jonne ei ehkä ole soveliasta hukata puolen vuoden päästä löytääkseen, tavaroita, ne olisi kätsät.

Hauskaa vappua kaikille, ilman hullunkiiltoa ja irtoilevia korvia.

Se hullunkiilto... 

Erityiskoira

Tavattiin Vapun kunniaksi Taran kanssa alan ammattilaista. Ai minkä alan? No koira- tietysti. En tiedä miksi, mutta olen aina kovasti halunnut näyttää sitä jollekin oikealle, vieraalle koiraihmiselle. Alkujaan kun silloin pentuaikana näytin ja kaipasin apua, ei hommasta tullut mitään ja lopulta jäimme yksin, tai kaksistaan. Sitten yritin vielä ja sain kuulla miten ammattilainen kertoi puhelindiagnoosilla että se on selkeästi ongelmakoira ja tarvitsee oikean ja taitavan ongelmakoirakouluttajan, lopuksi toivottaen meille onnea. Jokunen vielä sanoi että laittaisi pois, ei siitä mitään tule, edes kotikoirana.

Vainiin.

Sitten myöhemmin innostuin taas muttei nämä erinäiset innostumiset kuitenkaan johtaneet mihinkään, kunnes sitten tänään. Tänään Tara moikkasi tänään niin koira-alan ammattilaista että ihan pienenpientä ihmistä ensimmäisen kerran elämässään! Se oli selkeästi kiinnostunut tästä pikkutyypistä rohkeammin ja avoimemmin kuin isommista versioista tähän asti. Silti se myös pystyi kokoamaan itsensä ja marssi morjestamaan koiraihmistä. Otti pari herkkuakin ja ehti pistää peffansa maahan vieraan pyynnöstä. Ihmeellistä!

Siis se, miten se on muuttunut ja edistynyt! Kukaan nykyään sen näkevä ei usko minkälainen pentu- ja nuoruus sen kanssa on ollut. Niin paljon se on edistynyt. Silti on pakko aina kertoa ettei kukaan vahingossakaan erehdy luulemaan että se on vaikka kuten Kira. Siinä kohden saattaisi tulla takapakkia ja sitähän me emme tokikaan halua. Mutta kukaan ei lopulta usko että se olisi ollut niin hankala mitä se on ollut.

Näytettiin vielä seuruuta tai sen olemattomuutta ja saatiin vinkki sekä lohtua ettei asia oikeasti ole ongelma, ei vaikka Tara ei ole enää edes nuori. Olen aina ja täälläkin varmaan vitsaillut että me vielä tehdään se BH, sitten kun Tara on 10v.! ;)

Huomasin kuitenkin miten se otti lämpöä koko sessiosta korvienväliinsä käyden tavanomaista ärhäkämmin paimentamaan poneja eikä meinannut pystyä kiropärinöiltään niistä irtaantumaan, kun taas normisti se käy kuitenkin melko helposti. Iltapäivällä se tuntui henkisesti aika väsyltä, eli ei tämä treffi sille ihan piis of kake ollut vaikka se hyvin menikin.

Olen kuitenkin valtavan tyytyväinen. Juuri juteltiin koiratukihenkilöni kanssa miten vähän erikoisempi koira on erityisellä tavalla erikoiskoira. Ne opettaa paljon enemmän ja ne pienenpienet edistymiset on isojen juhlien paikka.
"Miten vähän erikoisempi koira on erityisellä tavalla erikoiskoira. Spesiaali"
Tara tulee aina olemaan se erityiskoira ♡ Vaan me kotona tiedetään mistä on lähdetty ja mihin on tultu, eikä Taranlaista koskaan tule olemaan toista. Edes lähelle. Pieni rakas p*rk*l**n villisielu, korvapuustikainaloinen ^_^


Lisää lukemista!

Myös nämä höpinät saattaa olla lukemisenarvoisia