Google+
Uskolliset pihavahdit ja ihmisen parhaat ystävät. Tintti, suojelusenkelini, kaikkea mitä saksanpaimenkoira voi parhaimmillaan olla. Tara, hyperenerginen ikiliikkuja tiukalla haasteella, joutui keväällä siirtymään suojelusenkelikaartiin jättäen valtavan tyhjyyden. Kira, ihmisen koira, pehmeä ystäväni - ensimmäinen treenikaverini. Semper Fidelis, Aina Uskollinen. Tassunjälkiä sydämessä, sakemannien normaalia elämää, ei sen kummempaa.

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Hunningolla

Ärsyttävä biisi kertakaikkiaan, hunningolla. Osa varmasti tietää mistä on kyse, te jotka ette, ette menetä mitään ja ne jotka ovat eri mieltä, pahoittelut suorasanaisesta kritisoinnista, mutta makuasioista ei voi kiistellä. (Miksei?)

Eniveis, blogi on ollut hunningolla, liekö täällä enää edes ketään. Syy on tämä ja se toteutui. Kovalla työllä kerättiin omistajia ponille, josta tuli nuorten tärkeä harraste- ja oppiponi. Ihan huippujuttu, mutta vaatinut äärettömästi työtä ja aikaa. Siksi blogi on hunningolla.

Koirat... No ei ne ole. Paremminkin voisi olla muttei ne hunningolla ole. Rallytokot Kiran kanssa loppuivat (oli siis kurssi), se oli hauskaa piristettä mutta kyllä me halutaan jotain vähän enemmän, ainakin nyt. Jotain vähän vakavampaa mutta ehdottomasti hauskaa treenaamista. Ja se BH., sekin on siellä eessä. Ehkä siihen pitäisi vähän enempi siis treenatakkin taas.

Aloitettiin BH-kurssi. Löytyi iltamyöhäinen, sopivan matkan päästä, miniryhmällä ja yhden kerran jälkeen uskon että ihan sopiva. Kira oli kovasti tohkeissaan päästessään taas ihmisten ilmoille treeneihin mutta nopeasti se tasaantuu. Muut huutelivat hetkittäin välillä hävyttömyyksiä toisilleen, Kira lähinna kuunteli näitä mielenkiinnolla muttei osoittanut minkään sortin halukkuutta osallistua keskusteluun.

Tehtiin perusharjoittelua, paikalla makuuta, seuraamista ja kontaktiharjoituksia. Kotiläksyksi saatiin vahvistaa kontaktia, lyhyitä treeneja, paljon. Ohjaaja myös huomautti että jos me halutaan mennä spk-puolelle tekemään BH ja muuta, tarvitaan vietin nostoa. Palkkasin ruualla, pallollahan se nousee kyllä, kuten myös metelin voimakkuus. Se on nimittäin koira, joka todella rakastaa omaa ääntään. Ens kerralla otetaan pallo ja katsotaan miten sitten menee. Ohjaaja kuitenkin kehui Kiraa, häneen silmäänsä sen tapa työskennellä nyt, näytti hyvältä ja kauniilta, sakemannipuolella ehkä ei kuitenkaan.

Itse taas haluaisin että koira tekee iloisena varmaa ja rauhallista työtä, en näe syytä että harrastekoiran täytyy olla supervietikäs vieterikenguru. (Sori vaan nyt tosireenaajat, te hanskanette ne, me wannabe-harrastajat koemme lähinnä vähän ahdistaviksi;) Mää tykkään että koira seisoo vahvasti neljällä jalalla, rauhassa ja tekee iloisena mutta häälymättä.

Koirat sano että yksikin poni vielä, niin me muutetaan pois leluinemme! ;)

Lisää lukemista!

Myös nämä höpinät saattaa olla lukemisenarvoisia