Google+
Uskolliset pihavahdit ja ihmisen parhaat ystävät. Tintti, suojelusenkelini, kaikkea mitä saksanpaimenkoira voi parhaimmillaan olla. Tara, hyperenerginen ikiliikkuja tiukalla haasteella, joutui keväällä siirtymään suojelusenkelikaartiin jättäen valtavan tyhjyyden. Kira, ihmisen koira, pehmeä ystäväni - ensimmäinen treenikaverini. Semper Fidelis, Aina Uskollinen. Tassunjälkiä sydämessä, sakemannien normaalia elämää, ei sen kummempaa.

perjantai 28. marraskuuta 2014

Duetto


keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Haastamme teidät!

Nyt koiratyypit, teidät on haastettu!
Me, Narunjatke sekä Kira & Tara Koiruudet, ollaan mukana talkoissa. Haastamme myös teidät kantamaan edes pienestikin kortenne kekoon.

Kekoa voidaan kasvattaa helposti nettipankkitunnuksien kautta, vaikka eurolla! Euron voimaa ei voi tässä väheksyä, miettikää jos jokainen lahjoittaisi vaikka "vaan" sen euron...

Tai haasta mukaan vaikka koko teidän seura, yhdistyksesi, tai muu taho! Tempaise tapahtuma ja lahjoita tuotto, hyvän asian puolesta.

Otatko kopin? Pallo lentää... TÄÄLTÄ

Jos sait haasteesta kopin, voit kertoa siitä tässä alempana tai täällä, jossa voit haastaa mukaan lisää porukkaa! Näytetään että koiraharrastajatkin välittää.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Se fiilis...

... kun koiruus tekee kympillä jonkun liikkeen, mitä ei edes kauheesti oo reenattu ja se mitä on reenattu, odottaa vielä kypsymistä. Miettii oliko se sattumaa. Juhlii koiruuden kanssa villisti ja vähän epäuskoisena. Kun tekisi mieli yrittää uudelleen, jos kuitenkin...? Jos kuitenkin joku sisäistäminen olisi napsahtanut paikoilleen?!

Muttei kuitenkaan uskalla kokeilla, jos ei olekaan ja täydellisen perään tulee se, mikä vielä odottaa sitä kypsymistä. Joka latistaa inan verran sitä juuri tapahtuneen onnistumisen vilpitöntä fiilistä ja pienen epäuskoisen onnistumisen tunnetta.

Juhlitaan siis vaan, tehdään joku helppo juttu ja juhlitaan taas. Hämmästynyt, hyvä mieli, se fiilis, kun jää innolla odottaen pohtimaan, tekeeköhän se seuraavaksi yhtä hyvin. Olisiko se ymmärtänyt pointin ja idean, mitä Narunjatke on yrittänyt selittää ja viittilöidä. Olisiko sitä onnistunut tekemään jotain oikein jotta joku asia menisi noin oikein?!

Seuraakohan sitä fiilistä se pieni hienoinen - se oli sittenkin sattumaa...

lauantai 15. marraskuuta 2014

Kui se....

... voikin olla nii hyväääää.....

Ihmeteltiin porukalla. Harvinaista herkkua oli Kätevä Isäntä metsästänyt, savustettua lohta. Se on merkillinen herkku. Se kun tulee ovesta sisälle, on kaikki sen ympärillä yhtä nenää ja korvaa. Pitkään ja hartaasti odotellaan että josko joku ripe siitä vois koirankin suuhun uida.

Istuin iltatallin jälkeen keittiössä, pöydällä tuo em. herkku. Tarkoitus oli närppiä loppu salaa. Meni ehkä 10s. kun ensimmäiset korvat ilmestyi paikalle, sitten toiset samanmoiset ja toinenkin korvapari törötti vieressä. Naposteltiin sit kimpassa.

Nyt joku pudistelee päätään, opettaa nyt koirat kerjäämään ja pöydästä vielä suoraan. Ei, mut pitäähän sitä kavereille kans. Ei nämä kerjää, ainakaan pöydästä. Paitsi ehkä savustettua lohta. Kui se voikin olla niin hyvääääää...

tiistai 11. marraskuuta 2014

Geenitesteillä karsitaan sairauksia

Geenitesteillä karsitaan koirien ja kissojen sairauksia - osallistu tutkimukseen! Kira on jo osallistunut, siitä lisää tästä Itse tärkeästä aiheesta lue lisää *tästä*


maanantai 10. marraskuuta 2014

Häntähalvaus

Tapana on sanoa koirille ja Kätevä Isännälle, ovista mennessään (Kätevä Isäntä siis koirien kanssa, ei yksinään, ei sillä ole häntää, tietääkseni) että muista häntä. Ettei se jää minnekään ovenväliin tai muualle epämielyttävään paikkaan. Ei ole jäänyt mutta jonkinsortin häntähalvaus iski silti tänään.

Oltiin normitapaan aamulenkillä pellolla, Tara kiinni alkumatkasta. Noin keskivaiheilla päästän sen irti, saavat matalaliitää pitkin ja leikkiä. No, Kira ei ole ihan niin ketterä kuin Tara, ja sittenhän siinä kävi hassusti. Kiiturit lähti rintarinnan, Tara taisi vähän taklata, kuoppa tai jalka, mikä lie kamppasi Kiran mukkelismakkelis, kupperskeikkaa.

Pentuna kun Kiralle kävi noin, se hetken makasi maassa katsoi silmät ympyräisinä ja sitten alkoi senpäiväinen parku. Narunjatke aina pelästyi kuoliaaksi ja juoksi puhaltamaan ja rauhoittelemaan. Hetken nyyhkytettyään mentiin taas, häntä suorana. Nyt muutama sekuntti selviteltiin kärrynpyöräkuviota ja sitten pompattiin ylös. Ilme oli vähän surkea, mutta kaikki 4 jalkaa oli alla. Häntä sensijaan oli outo. Se roikkui kuin räkä. Velttona ja alhaalla, holtittomasti. Kira kuitenkin itse vaikutti enemmän nololta kuin kivuliaalta, ei se valittanut, rääkynyt eikä nyyhkinyt. Nappasi geelarin ja härkki Taraa. Narunjatke näki taas ohikiitäviä painajaisia häntähalvauksesta ja komensi kaksikon hillittyyn ojennukseen. Matka jatkui, Kira hoki ettei sattunut mutta häntä oli eri mieltä. Voitte vaan kuvitella miltä näyttää koira, joka roikottaa häntää holtittomasti kun muuten kantaa sitä lähes aina kauniisti vaakatasossa tai huiskii sillä niin että heikoimmat kaatuu. Tosi surkealta, voin kertoa. Oli vaikea uskoa Kiran vakuutteluita kun aina niin iloinen häntä sanoi toista.

Onneksi jonkinmatkaa eteenpäin häntä alkoi hiukan ensin heilahdella kontrolloidummin, nousta vähän ylemmäs ja huiskia vähitellen tutumpaan tapaan. Puolentunnin päästä kaikki vaikutti olevan kunnossa, häntäkin vihdoin sanoi ettei sattunut. Omituista. Mikä tällainen häntähalvaus oli? Voiko häntä jotenkin nyrjähtää tai venähtää? Ensimmäinen, lähes hyperventilaatiotilaan johtava pelonsekainen ajatus oli selkäranka. Onneksi ei kuitenkaan niin pahasta ollut sitten kyse.

Tarallahan oli vastaavia oireita jossainvaiheessa, muttei eläinlääkärit siitä huolestuneet. Ne tuli ja meni. Yleensä matalaliitohetken jälkeen. Yhtäkkiä häntä oli oma, irrallinen itsensä, heilui minne sattui liikkeen jatkona ja roikkui löysänä kuin, no, se räkä. Tämä kesti yleensä maksimissaan parisenkymmentä minuuttia ja sitten häntä alkoi taas totella. Koska ell:it eivät siitä huolestuneet eikä Tarakaan, jäi se päänraapimistasolle ja tikkuihin sormissa. Oletteko te törmänneet vastaavaan? Mistä on ollut kyse? Vesihäntä on teoriatasolla tuttu ja toisaalta yhteneväisiä juttuja on.

"Oireilu alkaa tyypillisimmin uimisen tai voimakkaan fyysisen rasituksen jälkeen, tai jos koira on altistunut kylmälle tai märälle ilmalle. Tyypillinen oire on velttona roikkuva häntä, joka on kivulias tai jopa turvonnut hännän tyvestä. Tutkimuksissa on todettu vaurioita lihassyissä erityisesti hännän tyvessä sijaitsevissa lihaksissa (musculus intertransversarius ventralis caudalis). Lihasvaurio aiheuttaa lihasentsyymiarvojen nousua veressä ja epänormaalia sähköistä toimintaa hännän lihasten EMG–tutkimuksessa.

On arveltu että lihasvaurion taustalla on liiallinen rasitus hännän lihaksistolle uinnin yhteydessä. On myös arveltu, että tiukka lihaskapseli hännän lihaksissa aiheuttaa huonontunutta verenkiertoa, kun lihasvaurio aiheuttaa lihassyiden turvotusta kapselin sisällä. Tiedetään että nuoret koirat ovat alttiimpia saaman oireita kuin vanhemmat. Lisäksi edellä mainituilla roduilla on selvästi suurempi alttius oireiden kehittymiselle. Koiralla, joka on saanut oireita kerran, on moninkertainen riski saada oireita myös myöhemmin uudelleen.

Hoitona on kipulääkitys ja lepo. Suurin osa koirista vastaa hyvin hoitoon noin vuorokaudessa. Ongelman ehkäisy onkin hankalampaa. Koiralla, jolla on taipumus saada oireita, tulee uintimääriä rajoittaa ja rasitusta lisätä hitaasti asteittain." -Eläinlääkäri Sanna Viitanen.

Kiraan tämä nyt ei päde, tai ainakaan voimakkaan rasituksen seurauksena, käykö voimakas kupperpalli? Taralle sensijaan periaatteessa em. asiat voisi sopia, turvotusta tosin ei ole ollut ja oireet on hävinneet nopsaan, ilman lääkkeitä.

Ja sitten, seuraava arvuuttelu, koskien koiraportteja/veräjiä/häkkejä autossa. Miten te ootte ne kiinnittäneet autoon niin, että ne suhteellisen helposti on myös poisotettavissa? Tehtävä mahdotonko?

tiistai 4. marraskuuta 2014

Niitänäitä

Sataa sataa ropisee, pilipilipom, kuraa, märkää rapaa, nurkat täynnä on... Pilipomkele! Ja tuulee, tottakai, kuinkasmuuten. Koirat on kyllä nii-iiin kadehdittavia tyyppejä. Ei niitä kiinnosta, ei ne välitä. Ihan sama, tulkoon vaikka rättejä naamaan, sou? -ne sanoo ja juoksi jo horisonttiin.

Viime reenit jäi ThE Kentällä väliin, oli erään aikakauden päättäjäiset. Ajan, joka tulee silti olemaan viime vuodesta alkaen joka syksy vahvempana mielessä, ympäri vuoden läsnä. Niitä aikoja, jolloin karvaisten kavereiden vilpitön olemassaolo merkityksineen korostuu.

Karhunpoika Kira sairasti silmätulehduksensa, ei onneksi päässyt ollenkaan niin pahaksi ja inhaksi kuin viimeksi. Lääkkeet syötiin kaikki mukisematta, oppipa näyttämään fiksu penska, sivuun kupin vierestä siirtyen ruokailun jälkeen ja sanoen"Kato nyt, tyhjä keppu, kaikki lääkkeet ja ruuat syöty. Saisko lisää, ruokaa, ei lääkkeitä?"

Silmärasva oli sitten jo ehdoton nounou, ensin juostiin karkuun ja tympeästi tyydyttiin kohtaloon, kiinnisaamisen jälkeen. Keksittiin uusi keino välttää, yritettiin vedota tunteisiin katsomalla surkeasti suoraan sieluun, korvat vaakatasossa roikkuen ja vienosti häntää heiluttaen "Jos ei kuule laittettas, silmä on jo ihan hyvä ja määkin oon kiltisti, ethän laita kun on niin kurjaa ja oot niin kiva, ja määkin oon...?" Ei auttanut vaikka säälipisteitä ropisikin aimo kasa. Juhlittiin rohkeutta aina yhdellä makupalalla ja unohdettiin koko kurjuus.

Kiroileva Tara taasen yllätti jälleen. Jos se on vähän erikoinen, antaa se kyllä ehkä eniten positiivisia fiiliksiäkin. Tai ne voitot sen kanssa tuntuvat aina niin suffelipuffeilta. Välillä kun tuntuu että sen kuulokone on kytkeytynyt pois päältä, se kuitenkin on päällä silloin kun sitä oikeasti tarvitaan.

Tultiin tuossa tarhoilta pihallepäin, viikonloppuna iltapäivällä, kun keskenkaiken Tara otti väijyn. Ajattelin että kissa varmaan jossain näköpiirissä, kunnes huomasin ristihuuli-rusakon pönöttävän keskellä pihaa! Samaan aikaan kun rusakko tajusi tulleensa väärään osoitteeseen, Tara ampui nato-ohjuksena perään ja Narunjatke tietysti jälkeenjääneenä sai karjaistua EI - TARA TÄNNE!

Sen sekunnin mielessäni jo kävin läpi sitä, miten musta koira häviää metsään riistan perässä, tummumaan iltaan, pimenevään yöhön... Se sai välittömästi karjaisemaan heti perään vielä vahvistuksen TÄNNE!! Kuitenkin jo ekasta äänenavauksesta Tara oli alkanut himmaamaan ja toisesta kääntynyt takaisin. Wau! Aito hämmästys ja hirmuinen ylpeys! Tällä kertaa Tarakin oli pollea, yleensä se kun ottaa kehut vastaan hyvin pidättyväisesti "mulla on tässä nyt vähän kiire, että..." mutta nyt se paistatteli maireasti vuolaassa kehutulvassa, hyvinhyvin tyytyväisenä itseensä.

Kyllä ne vaan osaa, jos sikseen tulee. =)

Lisää lukemista!

Myös nämä höpinät saattaa olla lukemisenarvoisia