Sulaneita ♥ ja Citydogi

Alkoi oikein ahristamaan, kun pohdin miten kauan siitä olikaan kun viimeksi ollaan ihmisten ilmoilla käyty, Kiran kanssa siis. Pohdin jo kaikenlaisia ongelmia ja ajatuksia siitä, miten jo ihan aikuiseen kokoon kasvanut Kira menisi toiseen suuntaan ja narunjatke toiseen. Toisaalta sen kuulolla olo kotona on kokenut merkittävän edistyksen ja sinällään toinen sisäinen minäni oli luottavainen asian suhteen ja hyvä niin.

Jo aikaisemmin kaupunkimaailmaan meidät tutustuttaneet Mari ja karvakaverit lupautuivat jälleen tehtävään ja laumallisesta karvakavereita Kiran henkiseksi tueksi tällä kertaa lähti Tito. Viimeksi nähdessämme se oli vielä aivan pikkumies, nyt kokoluokka oli jo ihan toinen mutta luonne edelleen aivan erinomainen, varsinkin tällaiseen vastuulliseen tehtävään. Siispä suuntasimme auton keulan jo aiemmin sovittuun treffipaikkaan, cityvilskeeseen. Pekka Pouta olisi voinut olla hengessä paremmin kyllä mukana mutta painoimme korvat luimuun, vesisateen sekä raikkaan tuulen puhallellessa. Juttua riitti sen verran ettei ilma kyllä loppujenlopuksi haitannut tahtia yhtään.

Kira käyttäytyi paremmin kuin hienosti, toinen sisäinen minäni oli taas viisaampi. Ensin piti tietysti moikata uutta karvakaveria Titoa ja kaksikko näytti tulevan oikein hyvin juttuun. Kira suhtautuu edelleen kohteliaasti uusiin tuttavuuksiin, hienoa. Sitten lähdettiinkin tarpomaan katuja pitkin. (Tiedän ettei Kira halua tätä kaiken kansan tietoon, mutta pakko on kertoa miten hassusti yliuteliaalle koiruudelle voi käydä, kun kävelee mies-urhokoiran takana, joka pysähtyy tolpanjuurelle... No ei ehkä ainakaan kannata mennä kiiruusti tutkailemaan tolpanjuuren koiraposteja jos urhokoiruus on vielä paikalla... Arvaat varmaan mitä lähes ja melkein tapahtuikin... Käsite "pissipäisistä" koirista valkeni jotenkin ihan eritavoin minullekin!;)

Kira talsi kaduilla kuin vanha cityasukki, autot sai suhata ohi, (no vähän korvat meni vaakatasoon, kova nastojen rapina ja muu meteli ei kai ollut herkän maalaisrauhaa rakastavan neidon mieleen.) suojateillä odotettiin kauniisti, ohimenevät pyöräilijät ja jalankulkijat eivät haitanneet, mitä nyt muutamaa olisi ollut kamalan kiva mennä tervehtimään. (Niin luottavainen asenne, voi kun kaikki ihmiset olisivatkin niin hyviä minkälaisina Kira ne näkee...) Seuruutakin tarjottiin aika-ajoin! (Ja mää olin niin ylpeä!)

Citykoirailun urakka väsytti pientä maalaistyttöä ja kotimatka meni nukkuatuhistellessa. Päikkäreiden välissä narunjatke tosin heitti auton parkkiin Titon kotipihalle ja kipaisi katsomaan aivan valloittavaa koipelliinipenneliä. (Jännä paikka tämä kyseinen karvakaveripaikka, aina kun siellä piipahdamme, on paikalla samaan aikaan joku mielenvalloittajapenneli? Alan minäkin pian uskoa näihin moniin salaliittoteorioihin...)

Känny jäi autoon, joten valitettavasti en sulle kuvaa saanut ja ehkä ihan hyvä niin, olisi vielä sydämiä sulannut... Voit joka tapauksessa fiilistellä tämän jouluisen kuvan tiimoilta ja vain kuvitella miten nopeasti allekirjoittaneen sydän suli, kun pieni Whippet-pentu kiipesi, yhtään ujostelematta, syliini pienelle kerälle... *Oih..*

Ystävä surussa

Kaikki me suremme omalla tavallamme. Toiset haluavat olla omissa oloissaan, toiset alkavat ylipuuhakkaiksi. Toiset haluavat puhua asiasta ja jotkut ovat ulospäin kuin mitään ei olisikaan, vaikka sisällään surevat suuresti.

Yhtäkaikki, jokaisella tulisi olla jotain tai jokin, joka vie ajatukset aluksi edes hetkellisesti pois murheesta, näyttää tietä eteenpäin, yli surun, pois pysäyttävän murheellisesta hetkestä ja tilasta. Joku tai jokin, joka pitää arkea yllä ja pakottaa pitämään sen rutiineista kiinni.

Silloin kun tekisi mieli itkeä, ei voi olla hymyilemättä kun Tara ja Kira juoksevat vierivieren pellolla, niin lujaa kun pääsevät, toisen yhtäkkiä taklatessa toisen heinikkoon ja melkein kuulet taklaajan(-Taran) hihittelyn. Tai kun Kira innoissaan haluaa esittää parasta seuruutaan, ihan oma-aloitteisesti tulee viereen ja tuijottaa ylös "Kato, mä osaan!" Tai kun Tara menee 20m päähän makaamaan ja on sitä ennen pudottanut pulikkansa ½ väliin, tuijottaen paikaltaan tiiviisti suoraan silmiin, "Sano vapaa, sano nyt! Joko vapaa? Saanko jo lähteä, kohta mä lähen tästä niin et sammaleet lentää! Sano nyt se vapaa-aaa!!". (Tämä on joku sen omakehittelemä juttu, älä kysy...)

Eikä ehkä toisinaan voi olla parempaa lohduttajaa kuin koira, joka tulee varovasti viereesi ja painaa pään syliisi, katsoen syvillä tummilla silmillään, ties minne sielusi sopukoihin, "Mää oon tässä, älä ole surullinen".

Ne ovat sinusta riippuvaisia, tarvitsevat huomiotasi ja huolenpitoasi, joka ikinen päivä suurista suruista tai iloista huolimatta. Ne pitävät sinut liikkeellä ja antavat vastineeksi vilpittömän uskollisuutensa ja typerät juttunsa, toimivat mielenpiristäjinä ja toisinaan myös juuri sopivan asteisina ärsytyksinä. Ne ovat kaikkea sitä, mitä arki tarvitsee rullatakseen, aina vaan eteenpäin.

Kiitos karvaystäväni, jälleen, en voisi (enkä edes halua) kuvitella elämää ilman teitä. Aina uskolliset.

Life goes on.

Sennuvoimaa!

Vanhempieni sakemannisennu Wanni 11vuotta joutui lauantai-illalla leikkaukseen, kohtutulehdusepäilyksen takia. Kohdusta löytyikin iso kasvain joka on nyt historiaa. Wanni hyväkuntoisena mummelina kesti leikkauksen hyvin ja toipuu hienosti sukkapukunsa kanssa. Enää ei edes kamalista kaulureista tarvi kärsiä, kuten Tintti-mummeli aikanaan kohtutulehdusleikkauksen jälkeen, 9vuotiaana. (Oli tosi nolona kaulatöttörönsä kanssa...)

Toipilaalle pikaisia paranemisia, kurjaa että leikkausta vaativia vaivoja tulee, mutta Wanni olkoon esimerkkinä siitä, ettei se ikä, vaan kunto! Hyvässä kunnossa oleva sennukoiruuskin voi operoitavana tarpeenvaatiessa hyvin käydä.

Tänään on myös toinen tärkeä päivä, Isänpäivä. Oikein hyvää Isänpäivää ei-tilatusta säästä (sataa ja tuulee, paljon kuraisia tassuja...) huolimatta, sinne lähes naapuriin! :)


::Edit:: Heti tuli haukkumisia täältä, toki siis HAU-skat isänpäivät myöskin Taran Manu-isälle ja Kiran Disco-iskälle! ;)

Kyllä me reenataan...

...vaikkei siitä puhutakaan. Kyllä me Kiran kanssa varsinkin reenataan. Tavoitteena edelleen se BH (=> linkistä aukeaa sitten pdf) eli se käyttäytymiskoe. "Käyttäytymiskoe on uudelle koiranohjaajalle helppo ja miellyttävä aloitus koetoimintaan." Heh... AiJaaaaa... Helppo ja miellyttävä, okei. Varsinkin just helppo. Onhan se varmaan joo, jos on, mut ei meille ainakaan oo. Ei me silti sitä olla unohdettu ei.

Me ollaan ny kotireenattu. Talveksi päästään Team Rakkimuksen hallikauteen osalliseksi, kiitos siitä! Lisäksi sain paikan joulukuun Skogsterin seuraamisklinikalle. Kyllä tää tästä, talvella piperrellään ja keväällä ollaan toivottavasti osaavampia.

Seuruu on tehnyt jonkinlaisen nytkähdyksen. Sitä on tehty aikalailla leikinvarjolla ja niin, että Kira haluaa tarjota ja tehdä sitä itse. Ollaan nyt päästy siihen pisteeseen että se tarjoaa sitä vähän ehkä turhankin paljon, mallia aina kun kävelen... Jäävää seisoa on harjoiteltu kun haen postin. Se tietää että on raja, jonka yli ei saa tulla. Siihen on hyvä sanoa seis ja jatkaa itse matkaa. Siinä se seisoo ja odottaa että tulen vierelle takaisin. Odottaa silmät tiukasti tuijottaen; Koska palkkapallo koska palkkapallo?!?! Jeeeee, palkkapallo, mutta missä se on?! Missämissämissä?!?! Ai tuolla, jeeeeeeeeee, palkkapallo!

Tosin tänään tämä junnukoiruus unohti rajat, kun pienen hetken silmä vältti. Yleensä se kestää hyvin silmänvälttämiset, tietää ettei ole menemistä, mutta... Posti... Posti-Pate kurvasi laatikolle vähän ajoissa ja narunjatke oli hevoshulluutensa vallassa. Kuulin hiljentävän auton äänen ja arvasin. Kiiruusti hipsin ulos karsinasta ja huutelin jo mennessä ko. koiruutta nimeltä. Tara tuli, Kira ei... Ounou... Siellähän se oli, kyseli Posti-Patelta joskos voisi lähteä mukaan postinjakoon? Lupasi varmasti olla ahkera apuri, koska Posti-Patea hymyilytti. Toivottavasti ei signeeranut vaatteita sentään tassukura-allekirjoituksella, lupauksestaan. Ja kun vihdoin sain tämän työkarkurin takaisin, oli Tara sitä meiltä että tuollaiset puolivieraat miehet eivät kyllä Kiraa mukaan ota! Ja taas sain karjua vienosti koiraa takaisin. Tara tuli kyllä heti, koska se ei halunnut lähteä Postille töihin. Kiran kanssa keskusteltiin ettei ole laisinkaan soveliasta lähteä vieraan (Mutta eihän Posti-Pate ole vieras, sehän piipahtaa joka aamu?!) matkaan ja myöskin kielletty raja ylittyi siinä samassa.

Ainiin. Wirmon Vipeltäjät muistaa sennukoiruuksia ja tarjoaa 5euron alennuksen hieronnasta koko marraskuun. Käykäähän sennut hieronnassa! Tsiikaa lisää tästä

Ikävä on musta

Facebook-muistot on koukuttavia, katsoa mitä vuosia sitten juuri tänään tapahtui. Vaan kun ne alkaa muistuttaa poismenneistä karvakorvista, ...