Google+
Uskolliset pihavahdit ja ihmisen parhaat ystävät. Tintti, suojelusenkelini, kaikkea mitä saksanpaimenkoira voi parhaimmillaan olla. Tara, hyperenerginen ikiliikkuja tiukalla haasteella, joutui keväällä siirtymään suojelusenkelikaartiin jättäen valtavan tyhjyyden. Kira, ihmisen koira, pehmeä ystäväni - ensimmäinen treenikaverini. Semper Fidelis, Aina Uskollinen. Tassunjälkiä sydämessä, sakemannien normaalia elämää, ei sen kummempaa.

maanantai 31. joulukuuta 2012

Jaetaan tämä tännekin

Etsijäkoiraliitto on jo saanut soittoja paukkuja pelästyneistä karkureista (Huom! Päivystämme 24/7 uuden vuoden aikana!). Tässä vielä muistutukset karkaamisen ennaltaehkäisyyn ja toimintaohjeet jos eläin pääsee karkaamaan:

Näin ehkäiset karkaamisen:
  1. Pidä lemmikki sisällä. Koira on hyvä ulkoiluttaa hyvissä ajoin ennen ilotulitusten alkua ja myöhään yöllä niiden jälkeen.
  2. Älä jätä koiraa yksin aidatullekaan pihalle. Pelko saa koiran hyppäämään korkeidenkin aitojen yli.
  3. Varmista, että koirasi ei saa päätään pannasta läpi. Paniikissa oleva koira voi juosta kauas. 
  4. Sulje ikkunat ja vedä verhot ikkunoiden eteen ilotulituksen aikana. 
  5. Laita soimaan musiikkia, jotta ilotulituksen äänet vaimenevat. 
  6. Jos sisätiloissa oleva lemmikki on peloissaan, jätä pelko huomiotta ja käyttäydy neutraalisti.
  7. Vaikka lemmikkisi ei aiemmin olisi pelännyt ilotulitteita, pelko voi alkaa yhtäkkiä. Älä koskaan ota esimerkiksi koiraa mukaan ulos ilotulitusta katsomaan.
Jos lemmikki varotoimista huolimatta karkaa, auttavat alla olevat ohjeet saamaan karkulaisen helpommin kotiin.

Tuttu haju ja varovainen etsintä.
Jätä katoamispaikalle oma vaatteesi ja herkkupaloja. Perheenjäsenet voivat kävellä rauhallisesti katoamispaikan lähellä, mutta aluetta ei pidä haravoida isolla porukalla. Se pelottaa karkulaista.

Ilmoittelu
Katoamisilmoituksia kannattaa laittaa katoamis- ja lähialueelle paljon, jopa satoja. Ilmoituksissa tulee olla koiran kuva ja/tai tuntomerkit ja omistajan puhelinnumero, ei koiran nimeä. Ilmoita karkaamisesta myös Karkulaiset.fi-verkkopalvelussa, Etsijäkoiraliiton neuvontaan 040 724 8614 sekä poliisille ja paikalliselle löytöeläintalolle.

Grillaaminen
Kotipihalla tai katoamispaikalla kannattaa grillata esimerkiksi kertakäyttögrillillä. Grilli levittää ruoan tuoksun ja rauhoittaa koiraa.

Ruokajäljet
Karkulaista voi houkutella kotiin tai muuhun turvalliseen paikkaan tekemällä hajujälkiä haluttuun suuntaan. Hajujälkeä ei pidä tehdä vilkkaasti liikennöityjen teiden yli.

Koiran käyttö etsinnässä
Koulutetut etsijä- eli hajutunnistuskoirat ovat läpikäyneet pitkän koulutuksen ja testit. Älä anna etsintätehtävää testaamattomalle koiralle. Karkulaiselle rakkaan kaverikoiran voi ottaa mukaan kävelemään karkaamispaikalle tai tekemään hajujälkeä takaisin kotiin.

Karkulaisen haju talteen
Laita esimerkiksi puhtaaseen muovipussiin tai lasipurkkiin karkulaisen hajua. Hajuksi käy kaulapanta, takki, harja, tms. missä on ainoastaan kyseisen eläimen hajua. Tätä hajua tarvitaan, jos etsinnässä käytetään hajutunnistuskoiraa.

Käyttäydy rauhallisesti
Karkulaisen havainneiden ihmisten ei yleensä kannata yrittää ottaa sitä kiinni, vaan ilmoittaa havainnosta heti eläimen omistajalle tai Etsijäkoiraliitolle. Omistajankin kannattaa välttää aktiivista kiinniottamista. Parempi tapa on mennä kyykkyyn, katsoa toiseen suuntaan, puhella rauhallisesti ja houkutella ruoan avulla.

sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Guarded by... What?

Alkaa pian vuosi olla lopuillaan ja se pitkään ja innokkaasti odotettu lomaviikkokin. Ette usko että voi ottaa päähän, miksi juuri nyt piti sairastua flunssaan kun ei juuri muutenkaan? Olin niin suunnitellut vaikka mitä tähän yli viikon lomaan joka oli niin kovin odotettu.

Pari yötä kun meni yskiessä, alkoi puhti olla aika vähissä päivisin, mutta perjantaina päätin kuitenkin kerätä energiarippeet kasaan vielä illalla ja lähteä kurkkaamaan pikaisesti valmennusta, jossa alunperin minunkin piti hevosen kanssa olla mukana. Vaihdoin hevosen koiraan eli nappasin Kiran mukaan, kaksi kärpästä samalla iskulla, uusia paikkoja ja autoilua. Enpä sitten ajatellut koira jo hihnassa ja auto lumesta esiinkaivettuna, että saattoipa siinä takaovet olla hiukan jäässä viikon seisomisen jälkeen, lämpötilojen jojotessa ylös-alas. Nyhdin ovia eikä mitään tapahtunut. Kirakin oli jo hyvin hiffannut että pian sulloudutaan taas tuonne ja oli selkeästi sitä mieltä että joo, ovet on nyt kertakaikkisesti niin jäässä että parempi olla menemättä ollenkaan.

En antanut periksi vaan ehdotin Kiralle väliaikaismatkustusa etupenkin jalkatilassa. Siinä se kökötti hyvin närkästyneen näköisenä ja kallisteli voimakkaasti kuskin penkkiä kohden. Okei, ei sitten ja taas nyhtämään takaovia joista toinen sitten aukeskin jo. Koiruus sylihissiin, kyytiin ja eikun menoksi. Päästiin noin kymmenkunta kilsaa kun kuulin että toinenkin takaovi oli sulannut ja "aukesi". Pikkupysäys, ovi kiinni ja eteenpäin. Päästiin kaupungin sivulaitamille asti ongelmitta kunnes yksissä isoimmissa valoissa alkoi yhtäkkiä korvan juuresta kummuta vaimea mutta päättäväinen "Mmmmmmmmuuuurrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrr" ja jota seurasi kolme topakkaa HAU:ta. Jahas ja mitäs nyt sitten tapahtuu, tunkeekos joku valoissa jo liian lähelle? Todennäköisempää kuitenkin oli että takapenkkilainen A) heräsi nokosilta ja hämmentyi ikkunanäkymästä monine autoineen ja valoineen joka puolella tai B) yleensä aina nukkuu takapenkillä ja nyt olikin hereillä, kokien tilanteen jotenkin uudeksi... Epäilen ensimmäistä, kaupungilla kuitenkin risteyksissä on palloiltu pimeälläkin sen verran ettei pitäisi olla aivan uusi juttu. No jäi onneksi siihen risteykseen se tilanne vaihtoehtoineen eikä sen jälkeen enää pöristy.

Kurvattiin vielä kaupan kautta, kipaisin hakemassa suklaalevyn pieneksi kiitokseksi heppatuttavalle ja treenattiin samalla autossa yksinoloa. Hyvin sujui. Kaupanpihalla myös vähän talsittiin ja ihmeteltiin kaupan ylhäällä heiluvia lippuja sekä lippunarujen kolkotusta. Rohkeasti Kira suuntasi ihan lipputankojen juurelle katselemaan korkeuksiin ja se oli sitten sillä kuitattu. Matka jatkui vielä vähän ja perillä käskin takapenkkiläisen odotella pienen hetken kun ihan äkkiä vaan käyn maneesissa vilkaisemassa ja toimittamassa sulkaalevylähetyksen sekä napsautin ovet lukkoon. Arvatkaas mitä siitä seurasi? No, ehdin sen pienen hetken maneesissa istuskella, sitten kuulin että jonkun autossa alkoi varashälytin soida. Alitajunnassa myös omat herätyskellot, onneksi vähitellen, O-Ou ja äkkiä ulos. Pienesti kauhunsekaisin ajatuksin olin, enpä ole ennen häläreitä ko. autossa käyttänyt ja pieni epävarmuus niiden poispäältä kytkemisestä siis oli. Eka painallus sai onneksi auton hiljaiseksi ja ovet auki. Taas pieni hetki toteamiseen että hälärin aiheuttaja oli ookoo eikä kovasti järkyttynyt tilanteesta, kunhan nyt vain halusi ilmoittaa ettei ehkä ole sopivaa jättää näin pientä koirakersaa autoon odottelemaan, ihan yksikseenkin vielä! Sitten alkoi sisävalot vilkkua discon lailla, iiiik, hälytintila oli siis jotenkin edelleen päällä! Ovet kiinni ja lukkoon ja auki ja tilanne... Ratkesi! HUH! Huh huh. Onneksi ei saatu mitään kaaosta ympärillä aikaiseksi moisella ääniefektitempauksella! (Sorry vaan paikallaolijat!) Kaikki hevoset eivät ehkä ihan ihastuneina moista olisi haluneet kuunnella.

Käytiin sitten vielä tepsuttelemassa ympäri pimeää maneesin ulkopuolista päkstageosastoa ja moikkaamassa vähän vieraitakin hevosia tarhoissaan, mikään ei pelottanut. Yhden ohikulkevan tallityttöhäiriökin hanskattiin mutta toisen kerralla yltiöystävällisyys vei voiton kun Kira olisi niiiin kovin halunut mennä kertomaan miten hauska oli(sikaan ollut) tavata...

Aika pian lähdettiin taas takaisin kotiakohti, ei ehkä ollut hyvä idea tässä vaiheessa flunssaa jäädä kylmään istuskelemaan vaikka houkuttelikin. Koukattiin vielä toisenkin kaupan kautta, tällä kertaa muistin että mulla on autossa elävä saksalainen vartija. Sitten vähän ennen, ehkä pari kilometriä, aikalailla ilman varoituksia tuli YÄK-kä... Se oli vähän masentavaa, meidän molempien mielestä. Sormet kohmeessa puhdistelin auton takapenkkiä navakan pohjoistuulen tuuletellessa hajuja pois. Päätin myös samalla laittaa tilauksen siitä all-side-takapenkin suojasta kulkukoira.comiin menemään, vaikka onneksi tällä kertaa yäk-kä ei jalkatilaan ja penkinreunoille onneksi mennytkään.

Melko vaiherikas reissu siis. Olin kyllä kovasti ylpeä pikku-harmaasta taas, sehän kun toimi hienosti siellä vieraalla maaperällä. Ei haukkunut, ei pelännyt, ei häslännyt, mitä nyt vähän järkkäsi meteliä pihalle, mutta mahtuuhan sitä meteliä maailmaan.

Joo. Huomenna on sitten se monen koira- ja eläinraasun painajaispäivä. Nämä onneksi tottuneet ammuskeluun jo pienissä määrin kun metsästäjät tässä nurkissa paukuttelevat silloin tällöin, eikä se aiheuta minkäänsortin kiinnostusta niissä. Eli jäljelle jää välkkyvät ja vinkuvat. Olen aika luottavaisin mielin, enemmän ehkä huolissani Ami-hevosesta, sen mieli kun muutenkin on kovin järkkyväinen silloin tällöin ja karsinan ikkunaa on vaikea peittää, ehkä pitää kuitenkin ulkoapäin kokeilla, vaikka pyyheliinalla tai jotain, ettei näe illan välkkyvaloja.

Toivottavasti ihmiset ovat tarkkana ja karkukoiria ei tänävuonna sitten olisi ollenkaan. Koirat ulkona varuiksi kiinni ja sisälle hyvissä ajoin!
Reipasta 2013 vuotta!

perjantai 28. joulukuuta 2012

The Nenä!

Pahapaha fasebuukki heitti taas kertakaikkisen hianon virikeidean koirille kun spk-ryhmässä eräs vinkkasi, että kourallinen raksuja mukaan ulos, raksut hankeen ja koirat perään! Minähän heti otin neuvosta vaarin ja viskelin raksuja pisin hankia, edellisiltana, iltatallin yhteydessä.

Tulos oli sitten se, että Tara otti kunnon nelipisteloikan suoraan raksujen päälle. No, vähän haastetta sitten heti kun lumivyöryn alle jääneet piti etsiä vähän syvemmältä... Tara jätti haettavat oman onnensa nojaan, mitäs hyppäsivät, ja loikki pulikkansa kanssa muualle mutta Kira sensijaan jäi nuuskuttelemaan nurkille ja pian olikin täysetsintäsessio menossa! Wo-hooo!

Syksyllä kokeiltiin kasvattajan kannustuksista vähän jäljentekoakin, mutta koen olevani itse siinä niin pihalla, hyvistä etäohjeista huolimatta, etten ehkä ole paras suunnannäyttäjä toiselle asiasta pihalla olevalle. Verijälkeä pääsin noin satavuotta sitten koiraleirillä kokeilemaan edesmenneen Sipuli-mäyräkoiran kanssa ja vaikka jo sana VERIjälki tuntui penskaiässä jotenkin karmaisevalta, oli kokemus aika hauska ja meidän ykköshiirivahti-sylimakkara-Sipuli hoiti jäljestyksen ihan mallikkaasti.

Syksyllä käytin miedompaa NAKKIjälkeä ja kyllähän se parin kerran jälkeen tuntui siltä että meillä molemmilla pieni haju asiasta oli, Kiralla ja mulla. Joku kokenut ja ehkä jopa ihan kokemattomampikin olisi tosin vierestä katsottuna voinut saada hyvät naurut touhuistamme, jo siitä kun koitin olla taitava ja jälkiä tehdä tyylillä; Jalka ylös ilmaan, nakinpala jäljelle jääneeseen kengänkuvaan, kova tasapainokamppailu-kungfu-huitomiset ja heilumiset, tasapainon saavuttaminen, yhden jalan varalla ja seuraavan jälkipaikan otto, jalan lasku ja sama taas uudelleen. Ei se varmaan oikeasti näin vaikeaa ole eihän? Niinpä... :) Kira pakkasi vähän hosumaan ja viipottamaan ohi nakkipalojen seuraavalle jäljelle, muuten kyllä etsi kovin ja olisi jatkanut aina pidempäänkin. En uskaltanut pitkiä tai vaikeita kyllä tehdäkään kun lyhyistäkään ollut kovin varma.

Haloooo, täällä lumivyöryn alle joutunut raksu, save me!
Raksujen haussa kuitenkin Kira oli hyvin keskittynyt ja rauhallinen, nuuskutteli ja etsi, hurrattiin aina kun yksi lumivyöryn alle jäänyt raksuparka löytyi ja Kira palkitsi itsensä pistelemällä sen poskeensa. Kehut superetsijä otti vaatimattomasti hännänheilautuksin vastaan ja jatkoi rauhassa etsintää. Wau! Tästähän ne meidän tavoitteet lähtee, Kira The tuleva Etsijäkoiraliiton jäsen!

Kävi Tarakin sitten pari hotkimassa mutta sen toiminta on aika... Ei kovin keskittynyttä. En tiedä onko sen nenässä joku vika vai onko se nenävika ihan kokonaan siellä korvienvälissä. Esimerkiksi käydessään jossain taka-alalla kinoksissa kakkoshädällä, se tiputtaa lelunsa ko. paikkaan ja asiansa toimitettuaan juoksee hurjaa kyytiä pois tapahtumapaikalta, tänne etupihalle. Tässä vaiheessa se sitten hetken leikkii juoksemisesta innostuneen Kiran kanssa kunnes muistaa lelun ja panikoi sen häviämistä hyörispyöriksellä.

Jos olen lähistöllä tapahtumaa todistamassa, muistutan kertomalla mitä hetki sitten tapahtui, tähän riittää yleensä sana pulikka. Tara pinkoo hurjaa kyytiä takaisin wc:n- ja lelun katoamispaikalle ja on innoissaan lelun löytymisestä.

Sitä on melko vaikeaa tämänkaltaisessa tilanteessa tsempata, jos kannustat "Hyvä!Hyvä! Etsi etsi!" - se villiintyy enemmän sinkoilemaan päättömästi kuin rusakko pitkissä, sinkoaa sata kertaa sekunnissa lelun ohi, yli ja melkein alikin, eikä varmasti löydä mitään. Jos vähän painostavasti komentaa ETSI! - Se menee lyttyyn, lukkoon. Ainoa keino on sanoa nätisti "Eeetsippäs pulikka..." ja odotella... Joko se etsii tai etsii aikansa ja alkaa kyllästyä ja häslätä muuta. Ja jos lelu on ollut vaikka edellisillasta asti lumihukassa, voi tämä tovi venyä niin pitkäksi että kävelen sitten tyynesti kahden metrin päähän, otan lumesta pilkottavan lelun ja innokkaasti (tai vähemmän innokkaasti) heilutan sitä ja intoilen että Täääällä pulikka!! -ja riemu repeää, "Jeeeeee! Mä löysin, mä löysin!!!" ja taas mennään, pulikka suussa ympäriinsä. Kesällä heinikossa pellolla homma toimii kutakuinkin samoin. Monta kertaa se saattaa häntä pystyssä touhuten ja haistellen mennä ihan lelun vierestä.
Onkohan tämä korvienvälijuttuja vai nenäjuttuja?

Joka tapauksessa Kiralla tuntuu olevan The Nenä, joka haistaa ja vielä lisäksi The Aivot, jotka jaksaa ajatella ;) No, en nyt lähde kyllä Taraa mollaamaan, koska se on taas toisenlaisissa asioissa hyvä. Vaikkapa oppimaan lelujen nimet mikä on tietysti myös hyvinkin tärkeä taito. Se tietää kuka leluista on pallo, kuka pulikka, (suurin osa kyllä kuuluu jo pulikoiden sukuun) erottaa putsputsin ja ilmeisesti nyt myös huippuärsyttävän wubban! Lisäksi se hiffaa ja oppii tiettyjä asioita käytännössä heti. Että ei se tyhmä ole, mutta ei ehkä jaksa tulisieluisena kauheasti pähkiä maailmanmenoa. Sen kanssa ei oikein voi odottaa että se hiffaa jos se ei heti hiffaa, koska sitten se ei jaksa enää hiffatakkaan.

Ovat siis aikalailla vastakohtia, musta yö ja harmaa päivä. :)

tiistai 25. joulukuuta 2012

Lelujaleluja!

Koiruusraukat joutuivat kärsimään hippasen tylsästä joulusta päävastuullisen ollessa kuumeen ja flunssan kourissa. Aika harvoin nuhailen mutta sitten kun se iskee, iskeekin kunnolla, näemmä. No, ei ole pariin vuoteen oikeastaan ollutkaan niin kaipa se vaan joskus tulee ja omaa tyhmyyttäkin tällä kertaa toisaalta, D-vitamiinilisä pääsi syksyllä loppumaan ja taisi kuukausi-pari vierähtää ilman. Heti kostautui. Vaan onneksi eilen illalla koiruuksien lelulaatikon sisältö karttui muutamalla, ilmeisen kivalla lelulla, ainakin yhden lelun kanssa aattoiltana leikittiin niin että hiki tuli!

Kira sai Kong Wubba-kanin, vähän pohdin korvien kestävyyttä vetoleikeissä, mutta vaikutti aika hyvintehdyltä ja koska kaksikko tuntuu mielellään keskenään testaavan eri tavaroiden vetolujuuksia, päädyin "ulokkeita" omaavaan kaniin, silläkin uhalla että siitä tulisi yksi tai vallan kokonaan korvaton. Yllärinä ilmeni kuitenkin se, että lelun piipitys (on siis myös vinkulelu) ärsyttää Taraa. Kiran vingutellessa wubbaansa Tara alkaa jahdata sitä takaa ja Kiran mielestä se tietysti on tosi hauskaa. En tiedä ärsyttääkö lelun piipitys ihan oikeasti Taraa vai mitä, pentuna se ei ainakaan vinkuleluista välittänyt. Parit vetotestit on otettu ja yhtään *reps*-ääntä ei ole vielä kuulunut, joten hyvältä vaikuttaa. 

Tara sai myös oman kongin. Nyt saa sekin hetkenpuuhaa töihinlähteissä. Nimesin Kiran pentuna saaman kongin tutiksi, koska se sai sen yleensä aina nukkumaanmennessä iltaisin ja töihinlähteissä. Nyt sitten, kun Tarallakin on konginsa, on kai vaan myönnettävä että tutti-iästä on kasvettu ohi.

Taralle piti vielä hankkia uusi West Paw-lelu, koska se onneton hukkasi jo alkulumisateisiin jonnekin pihalle Bumi-mutkansa. Myös molemmat Dogprolta voitetut Huntersmart-silmukat ovat lumihukassa. Valittiin Hurley-luu, joka ehkä on fiksumpi kannistella suussa kuin tuo Bumi, jonka toinen koukero on aina silmän edessä, kuten tuon edellisen kirjoituksen kuvista voi huomata. (Siinä kuvassa Taralla on Kiran oranssi Bumi-mutka lainassa.) Ja miksi juuri West Paw - koska niille on luvattu oikein takuu. Kerrankin jollekin lelulle luvattu oikeasti takuu! Ihan alunperin etsin Kiran pentuleluksi kumilelua, jota olisi hyvä pureskella hampaiden vaihtumisen aikana ja kestäisi myöskin sen eikä irrottaisi vaarallisia paloja itsestään. WP:n lelut vaikutti kädessä aika kivalta matskulta ja vielä takuunalaisena päätin kokeilla. Sillä tiellä ollaan edelleen, tosin molempien mutkissa on jo pientä jälkeä... Että saas nähdä miten testissä pärjäävät. Kovasti kiehtoi nuo "pulmapelit", mutta aika hintavia ne ovat, tällä kertaa vielä saivat jäädä kauppaan.

Ja sitten lelujen lisäksi tietysti vähän herkkuja, possunkorvia ja luita, siitä oli koirien joulu tehty. Nojoo, ei me kyllä yleensä ostella koirille joululahjoja tässä määrin, joku pikku herkku on monesti riittänyt mutta nyt piti Taralle oikeasti saada joku lelu ulos ja Kiralle pentupuuhiin myös jotain kivaa. Ja kongi on myös aika hyvin perusteltu ajanviete, eikö olekin? Sitäpaitsi Kiltti-Kira ja Tarakin olivat lelunsa nyt ihan ansainneet. Kira on kiltti-linjaa ja oli jo toisen yön tässä Taran kanssa. Yö sujui taas hyvin, aamuherätys tosin tuli vähän aikaisemmin, mutta eipä tuo nyt haitanne kun eipä täällä kovin pitkään nukuta koskaan muutenkaan, jo hevosten aamutallin takia. 

Vuodenvaihde lähenee ja sen myötä monien koirien, miksei muidenkin eläinten kauhu; Uudenvuoden raketit. Tintti, niin taas jälleen kerran Tintti, oli Taralle erinomainen suunnannäyttäjä tämänkin asian tiimoilta, koska sen mielenrauhaa eivät raketit hetkauttaneet suuntaan jos toiseenkaan. Eipä siis Tarakaan paljoa ole niistä välittänyt, sisällä voi vähän kuulostella, ulkona ei välitä ollenkaan touhutessaan omiaan. 

Tosin ei kyllä itse ammuta yhtään rakettia eikä lähimmäisetkään naapurit eivät ole näköpiirissä, ettei täällä ole homma mitään kaupunkiin tai asumalähiöihin verrattuna, luojan kiitos. Ehkä kaikkein kurjinta on lukea, miten monta koiraa taas on "karannut". Ei ehkä aina ole niin hyvä idis ottaa sitä koiraa ulos mukaan, raketteja katsomaan, ainakaan irtonaisena... Tarankin pidin aluksi varmuudenvuoksi hihnassa iltapissillä käydessä, varmasti nyt myös Kiran kanssa toimitaan samoin. Hevoset pakkaavat vähän hermostumaan koko touhusta, ikkunoista kun näkyy epämääräisä välähdyksiä, ujelluksien ja paukkeiden säestämänä ja siksi uudenvuoden yönä pieni yövalaistus sekä radiot ovat päällä, peittämässä pauketta ja välkettä, niin tallissa kuin sisälläkin. Näillä eväillä on hyvin selvitty ja vaikea olisi kuvitella ettei Kirankin kanssa selvittäisi. Ollaan kuin ei oltaiskaan.

JK. Piti vielä lisätä, kun löysin, että kuuluikohan tämäkin Taran ja Kiran lahjatoiveisiin? ;)) (Noin muuten ko. sivut ovat mielestäni mahdottoman hyvät, selkeät, siistit ja tyylikkäät. Niistä antaisin +10 koiramerkkiä, vaikken hajuveden päälle oikein kai ymmärtänytkään? ;)

maanantai 24. joulukuuta 2012

Kilttejä Koiria!

Mä haluan tän, tää on mun lelu!!!
Voijee, miten tässä nyt noin kävi, se sai melkeen koko lelun ja mä vaan tällasen pienen palan!?
Ärrrrr... Sä rikoit mun lelun ja veit siitä isomman palan.... 
Ai mitä, ketkä riitapukarit ei saa yhtään lahjoja?
Ai mitä?! Joululahjoja!? Joooo mä tuun! Mulle kaikki, tottakai!
Tässä mä oon ja oonkin ollut kiltti!

No ehkä Tarallekin jotain. Pientä. Se valvoo mun unia kuitenkin ja ajaa pahat unet pois...
No onhan täällä kilttejä koiria, oikein viisaita ja rakkaita. Varmasti JiiPee on jättänyt jotain pientä kivaa molemmille... Kira oli viime yönä kiltteystestissä, kun sai jäädä nukkumaan Taran kanssa eikä joutunut omaan huoneeseensa. Vähän odotin yöllistä heräämistä koirien leikkituokioon mutta leikkituokio alkoikin vasta vähän herätyskelloa ennakoiden. Kiltisti oltiin oltu ja sisäsiisteyskin alkaa olemaan ihan vallan mallillaan. Että kyllä se pieni joululahja on hyvinkin ansaittu!

Rauhaisaa Joulua, täällä kaksijalkainen ainakin ottaa rauhallisesti, tymäkän flunssan kourissa, koiruudet ehkä keksivät kuitenkin pikku koiruuksia, eivätkä malta koko Joulua ottaa niinkään rauhallisesti :)

Erityisesti Leilalle, Äippä-Magille sekä Pasolle ja tietysti kaikille muillekin sisaruksille;
Hukalle, Siirille, Sitkalle ja Boogielle perheineen. 

Ja kaikille elämäämme seuraaville tutuille ja tuntemattomille, viettäkäähän leikintäytteinen Joulu ja treenatkaa omia juttujanne ahkeraan 2013 vuonna, menestyksekkäästi!

perjantai 21. joulukuuta 2012

Joulun alusaikaa

O-ou... Pahaa Possua revitään, yhdessä tuumin eri suuntiin. Ei taida sen jo vähän muutenkin spitaalinen kroppa moista kestää. Nyt uupuu jo silmät ja ehkä pian joku raajakin. Melko julmaa, varsinkin näin joulun alla.. Ehkä siitä tulee koirien joulukinkku.

Meidän vika koirakerhokerta meni mönkään, töissä alkoi flunssa jyrätä päälle vyörymällä, tuntui että kuume nousi kohisten. Ilmoin kerhoon että nyt ei pysty ja lähdin sovittua tuntia aikaisemmin peittojen alle. Aika naatti olin kun kotia vihdoin pääsin, vällyjen alle en kuitenkaan, tietenkään, hevosille piti ottaa talliin uusi kanttipaali ja muutenkin iltatallin toimenpiteet tehdä. Niistä selvisi panadolin voimin, joka kyllä kohensi fiilistä huomattavasti. Sen jälkeen kun olen alkanut popsia lisä-Deetä, on flunssat olleet tällaisia, tulevat muutamien tuntien rytinällä, hetken voimalla ja tasaantuvat nopsaan. Jäävät pitkälti onneksi melko laimeiksi, siihen uskon nytkin enkä halua joulusta siunaantuneita vapaita kyllä sairastella, jos toki muutenkaan.

Koirakaksikko sensijaan porskuttaa terveenä eteenpäin niin että lumi pöllyää. Saatiin niin hieno kortti Kiran kasvattikodista ja nyt harmittaa. Harmittaa siksi, että suunnitelmissa oli jotain samantapaista, hieno jouluinen, aito kuvatervehdys Kiran kasvattikotiin, vaan miten kävi. No jos tottapuhutaan, kävi niin, että pari kertaa koitin toimia idearikkaana kuvaajana koirakersalle jouluhatun kera, ulkona lumisessa taustassa. Kuvaussessiot epäonnistuivat pahasti, kuvattava ei ollut millään lahjottavissa tonttulakin kanssa poseeraukseen. Kaikki, paitsi lumi, olivat hävinneet kuvasta kun nappia kohmeisilla sormilla sain painettua. Luottavaisin mielin ajattelin että nouhätä, vielä mä kerkeän ja pentuvintiön kuvaan kesytän. Joopajoo, niin varmaan juu. No, sit satokin lunta kokoajan, enemmän ja vähemmän eikä hommasta tullut mitään ja nyt ollaan jo tässä, 21.12.12. (Maailmanlopun päivä sitäpaitsi, iiik! Toivotaan nyt kuitenkin, ettei vielä tänäänkään, että ehdin vielä sen kortinkin tehdä, jos maailmanlopulle vaan sopii.)

Eli näin siinä sitten kävi. Kennel Wolf Magicille saksanpaimenkoiran kokoinen Hyvän Joulun Toivotus ja vielä suurempi kiitos upeasta pennusta, parempaa ei olisi voitu saada. Meillä on nyt vuosi aikaa harjoitella lakki päässä istumista ja uskon että ensivuonna, vähän aikaisemmin kuin tänään, hanskataan sekin homma jo aika hyvin! ;) Tänään sitäpaitsi otin uusia kuvia, tälläkertaa tulin puolitiehen vastaan ja jätin lakin suosiolla pois, eli lumi ja koira olivat kohteena. Aion ottaa kuvat nyt työn alle, katsotaan mitä saan aikaan.

Oikein hyvää joulunaikaa, ihan kaikille, aloitetaan tällä Taran kuvalla ja ehkä jatketaan vielä Kira-versiolla, jonka aion askarrella virtuaalisesti kasvattikotiin! ♥


torstai 20. joulukuuta 2012

Maalaiset kaupungissa

Hetkinen. Edellispäivänä töissä nököttäessäni ikkunan takana katua pitkin hyppelehti... Ei, ei tonttu, vaan ihan tosi pieni, hieno sakemanninpentu ihmisineen?! Miten se oli noin pieni?! Kun Kirakin on jo niin suuri? Onko sekin muka ollut joskus NOIN pieni? En usko, kyllä tuo oli joku mini-sakemanni-versio... Ihan varmasti oli.

Eilen katselin Kiran ja Taran seistessä hetken paikallaan vierekkäin, että eipä niissä korkeudellisesti juurikaan enää mitään eroa paljon ole, hiukan vaan Kira on vielä matalampi mutta ei paljoa. Toki muuten pentumaisempi noin ulkoisestikin, mutta ei se ole koskaan ollut NOIN pieni... Vai oliko... Äkkiä ne kasvaa.

Viimeviikon perjantaina oli koirakoulun tokavika kerta. Käytiin oikein me maalaiset kaupunkilla! Treffattiin vähän syrjässä melkein tyhjällä parkkiksella ja siitä lähdettiin pentuluokan kanssa taapertamaan kohti keskikokoista kauppaa, jonka taka-keskitasossa oli erinomainen harjoittelutila pennuille; Hissi, portaita, tunnisteovia, ihmisiä...

Ja taas se iski, rappuskammo! Kirahan yhtäkkiä kotona alkoi pelätä tosiaan rappusia, (jotka ovat siis muutaman askeleen ulkorappuset, ei liukkaat, ei jyrkät.) mitään ei oltu nähty sattuvan, tuli normisti alas ja yhtäkkiä ei enää meinannut uskaltaa tullakaan ylös, josta sitten alkoi homman uudelleen hyväksyntä. Hengailtiin alarappusilla istuskellen kaikessa rauhassa ja noin. Vei noin viikon ja asia oli jo taaksejäänyttä ongelmaa, rappuset mentiin taas kuten aina. Huomasin kyllä että vieraat rappuset edelleen vähän hirvitti mutta niitä mentiin, nyt kuitenkin iski ihan totaallinen rappusslaagi. Okei, ymmärrän, rappuset oli liukkaat, jyrkät ja pitkät, välissä onneksi oli tasanne. Olisi paljon helpompaa harjoitella lyhyemmillä matkoilla. Kyllä me mentiin ylös ja alas mutta se oli selkeästi aika hirveetä. Eihän niistä tie jos vaikka lakoontuvat yhtäkkiä ja liu'utaan kaikki vinhaa kyytiä suoraan alas... Tai ylös. Avonaisia kierrerappusia en edes yrittänyt kuin sen verran että makupala kiivettiin etutassujen varalle hakemaan tokalta portaalta. Ja ne olivat oikeasti aika kammottavat.

Hissikin oli pelottava alkuunsa, oli parempi maastoutua littanaksi maahan ja katsoa surkealla ilmeellä, että jos vaikka ei mentäiskään? Ei voinut välttää ei. Ihan kuin lääkärireissut, pakko oli mennä vaikka kuinka ei olisi halunut. Ohjaajan koiran avulla vähitellen rauhassa hiivittiin hiljaa hissiin ja siellä ei sitten mitään niin kammottavaa enää ollutkaan. Samoin paluuhissittely sujui jo paljon paremmin. Hissilliset ylös-alasmenopaikat taisivat siis nousta rappullisten ohi heittämällä. Mulle sensijaan tuli taaaas Tinttiä ikävä. Auttamaan siis, pennun opetuksessa. Olen nimittäin 100% varma että jos Tintti olisi mallia näyttämässä, olisi pennun helpompi ymmärtää ja uskaltaa. Vaan vielä me ne rappuset Kiran kanssa voitetaan, käydään rauhassa vaikka sitten kaksistaan siellä treenaamassa, Tiina olkoon henkisenä tukena.

Liukuovet ja liukas kaupanlattiapinta ei aiheuttanut minkäänsortin kiinnostusta. Ihmisille heilutettiin häntää, niiden kanssa ois ollut paljon mukavampi mennä turisemaan kuin ajella hissillä tai kiivetä rappusia. Kun kaikki oli treenannut kaikkea, edes vähän, lähdettiin taas porukalla parkkikselle jonossa. Oli aika vaikeeta kävellä eteenpäin kun takanakin oli joku kaveripentu, piti välillä tehdä ympäriloikka ja varmistaa että kaikki oli koossa. Yksi lenkkeilijäkin hipsitteli ohi ja kurvasi metsään, sinne olisi ollut tosi kiva myös mennä mukaan, metsään. Mentiin kuitenkin parkkikselle ja treenattiin vähän ohittamista ja autosta ulostuloa. Se on kyllä sujunut aika hyvin aina, autoonmeno tosin ei vieläkään ole niin kivaa, se on se kiipeäminen, siinä arvostetaan kyllä sitten sitä ihmishissin apua... Hanna-ohjaaja tuumasi että se on pennuilla useasti ihan normaalia, ja kannattaa aikansa niitä vähän nostella, aikanaan oppivat kyllä itsekin menemään. Hartaasti toivon että se aikanaan tulee aika pian, jotenkin ajatus jostain 30kg ihmishissiä odottavasta kyytiläisestä ei oikein saa riemusta hyppimään..

Ja tuli siinä taas sitä farmariautoakin ikävä. Vaikka tiedä sitä sitten oisko se kuitenkaan kauheasti sen helpompaa, lastaus ja purkaus. Vähän isompi läpi, ei kai siinä muuta eroa paljon siihen hommaan. Sellaista silläkertaa. Enää ei ole jäljellä kuin yksi kerta, tänään. Sitten on eka kerhoaste käyty. En oikein tiedä mitä jatkossa, vähän luulen että treenataan opittua ja jatketaan keväällä jatkokurssilla. Ei oikein aika tahdo antaa myöden, tänäänkin joudun taas livistämään töistä aikaisemmin ja silti on tulipalokiire + hevoset jäänee isännän murheeksi. Ne on muutenkin jääneet nyt pahasti koiranpentupaitsioon. No, pentuja ollaan vain kerran. :)

Joulu tulee, ja menee. Maailmanloppuakin on huomiselle povattu, että sikäli tiedä kannattaako siitä joulusta nyt niin ressata. Tai ei me ressata kyllä muutenkaan. Meillä se on vaan lisääntynyttä vapaa-aikaa joka on paras lahja ainakin mulle, ehdottomasti. Aivan mahtavaa, saa olla viikon kotona ja on aikaa näille kaikille karvakorville tasapuolisesti.

Ainiin, tuossa vasemmalla reunassa on ollut Muschin Jouluilo-banneri ja jouluilokeräys tuli määränpäähänsä. Toivottavasti teillä ei ole ollut täydet adblockaajat viritettynä ja koko banneri jäänyt näkemättä ja sen kautta tietysti sitten myös jouluilot kodittomille koirille ja kissoille jakamatta. Joka tapauksessa potti oli hieno!

"Kiitos kaikille osallistuneille, Jouluilo 2012 -kampanja on juuri päättynyt. Keräsitte kanssamme USKOMATTOMAN 8 304,2 KILOA LAHJOITETTAVAA RUOKAA kodittomille kissoille ja koirille, mikä tekee 1186,3 kiloa ruokaa jokaiselle 7 lahjoituskohteellemme. Jouluilon kohteita tänä vuonna olivat Tassutarha, Dog Force One, Vaasan Kissatalo, Koiratarha Kulkuri, Rekku Rescue, SEY ja KSEY. Jouluiloa kaikille. ♥" Musch

maanantai 17. joulukuuta 2012

Sisustajan tytär

Seuraava kooste on lainattu Kiran emon blogista, toivottavasti emo ja kasvattiemo eivät pahastu...

"Iltarituaaleina meillä on savustettu possunkorva. Sitä Magi siirtyy odottamaan kaapin eteen tasan puoli kahdeksalta. Sen jälkeen tuleekin ongelmia. Mihin korva piilotetaan? Magi kuulostaa ihan pillipiiparilta siankorva suussaan vaeltaessaan huoneesta toiseen. Tiedän hyvin että korvat saavat tilapäisen piilopaikan joko yläkerran vierassängystä peitteiden alta, tai alakerran nahkasohvan osin kiinteiden sohvatyynyjen uumenista. Minulle ei koskaan ole selvinnut miten se saakin ängettyä korvan selkänojan tai tyynyn väliin sillai pystyyn. Kun korvat ovat hautuneet piiloissaan, koiruli käy hakemassa ne syötäväksi. Tähän kuluu useampikin päivä." Lähde: Magin blogi, - Sisustaja


Tyttäreltä terveiset. Homma on siirtynyt jossain määrin selkeästi verenperintönä eteenpäin. Töihinlähteissä tai illalla, annan possunkorvat rouskuteltavaksi, joka Taralta näin tassunkäänteessä sujuukin mutta Kiralla on muita suunnitelmia. Se saattaa hetken viskellä korvaa ympäri huonettaan ja pitää hauskaa possuvainaan kuulostimella. Tämän leikkisession jälkeen korva on kadonnut parempaan talteen, mutta minne, sitä ei aina tiedä.

Jossainvaiheessa luulin että pahantekoaikeita oli suunniteltu, kun kotiintullessa vuodesohvasta, jonka siis päällystin räsymatoilla, oli mattojen kulmaa aseteltu uudelleen. Ekan kerran vaan suoristin matot mutta toisella kerralla huomasin että räsymattojen poimuissa, sohvan välissä sijaitsi herkkukätkö! Tuli tämä Magin blogista joskus aikaisemmin lukemani kasvattajan kirjoitus emon puuhista possunkorvansa kanssa heti mieleen ja hymyilytti. Homma siis jatkuu suvussa. Nasun korva saattoi olla kätkössään useamman päivän, välillä muistuttelinkin asiasta, joskus Kira kävi itse tarkastamassa kätkön. Sitten se sopivana päivänä oli taas hävinnyt. Possunkorva siis.

Penskana sitä oli itselläkin karkkikätkö. Ollapa vieläkin yhtä maltillinen namien kanssa. Ehkäpä nykyiseen, lähes "kaikkiheti-herkutteluhetkeen" mielentilaan vaikutti se, että lukitsin lauantaikarkit erääseen kaappiin, jotta veljeni ei vahingossakaan pääsisi kätköjäni rosvoamaan. Sitten kerran avain hävisi ja voi sitä känkkäränkkää joka iski, kun ymmärsin että kaappi pysyy lukittuna, karkit kätköissään. Veli se sitten taisi olla se, joka pelasti pinteesta ja auttoi lopulta murtamaan oven auki. Sen jälkeen oma jemmausvimma tuli tiensä päähän. Saas nähdä pysyykö Kiralla tämä veriperintötaito aina.

perjantai 14. joulukuuta 2012

Koiralta kirje JP:lle...

Tämä Sirun kirje Joulupukille oli niin hauska että oli pakko laittaa se tännekin. Kong lienee Tarankin lahjatoivelistoilla, Kiran toiveista en ole ihan vielä varma, niitä on niin paljon. Mitä teidän karvakorvat mahtaa toivoa Joulupukilta? :)


keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Penskalauma!

Niin, se video sieltä kerhosta. Kaikkea muuta tuli, piirrettyjä, nappulavideota, muttei sitä mistä puhetta oli. No nyt se tulee; Beware - Pentulauma! :) Laatu on taas taattua Nokialaista, mutta kyllä sieltä eri rotuja erottaa ja tarkkasilmäiset siis ehkä sen sakemanninkin! Ja tarkoituksellakin vähän puoliksi kuvattuna, jottei ihmiset tule tunnistetuiksi. Enkä tiedä miksi koko pentushow kääntyi tässä videolla ikäänkuin peilikuvaksi, muttei se haitanne näemmä riiviölauman menoa, yhtä vauhdikasta silti on. Aikas hauskaa, tekee varmasti Kirmeliinillekin hyvää, peuhata samanikäisten, (no ainakin pentujen) kanssa. On ne niin vinkeitä!

Mitäs muuta siellä tehtiin, no alkuunsa treenattiin sitä keskittymistä ohjaajaan, löysällä narulla piti kierrellä ihmisjoukossa ja pitää koiran huomiota eikä koiruus saanut rynniä tätä testaajajoukkoa tervehtimään ennenkuin lupa heltisi. Se  nyt ei ihan sujunut oppikirjan mukaan, nakit ei jaksanut kiinnostaa, ei kyllä tää testirinkikään vaan kaikki ne käsittämättömät määrät hajuja, matoista. (Jälkikoira!) Saatiin avuksi meillekin tilattu aidosta buffalon, tai-jonkun.-muun-ex-eläväisen tms. karvoista tehdyn lelun, joka osoittautuikin erinomaiseksi ideaksi. Omaa vielä ootellen, taisin ekan vai tokan kerran jälkeen sellaisen tilata. Se vaikuttais olevan tosi hyvä lelu Kiran ja kai kaikkien muidenkin pentujen mielestä. Suosittelen. 

Sitten tehtiin "kuja", eli pari ihmistä ensin vähän kauemmas toisistaan seisomaan vastakkain ja vähitellen likemmäs toisiaan ja sieltä välistä piti pennun kirmata taas omistajansa luokse, toiseenpäähän. Ensin vähän lelun kera villiten, toisen ja kolmannen kerran sitten jo vähän hillitymmällä kutsumeiningillä. Toimi mutta vähän takellellen... Ne matot hajuineen... Miten paljon hajuja sotkettuna kaikkeen häiriköivään tekemiseen! -taisi Kira ajatella. Vaan häntä pystyyn, kohti uusia haasteita ja yrityksiä syrjäyttää pennun avautunut hajumaailma.

Sitten treenattiin vähän hihnakävelyä löysällä hihnalla, tällä kertaa kokeiltiin apuvälineeksi ns. vyötärölenkkiä, eli remmin laitettiin kulkemaan koiran vyötärön ympäri, jolloin vetäessä se kiristyi mutta heti vedon loppuessa löystyi. Lisäksi otti niskasta ja kaulalta kohdistuvaa painetta ja vetoa pois joka taasen mun mielestä oli vallan hyvä asia. Ehkä tuolta hevosmaailmasta kumpuaa se ajatus saada painetta pois ja jaetuksi, tuntuu hölmöltä ettei vetävä koira tunne pannan kiristystä niin epämielyttäväksi mitä hevonen tuntee (siis paineen, harvalla hevosella kai pantaa käytetään...) vaan on valmis vaikka henki pihisten kiskomaan eteenpäin! Ja miten nopeasti hevonen oppii paineesta pois - systeemillä, koira näemmä ei. Onkohan tämä joku saalis - saalistajajuttuun liittyvä asia? Mutta tosiaan, Kiran kanssa hihnassa kauniisti kulkeminen on vielä meidän pieni kompastuskivi, tai solmu, (vaan ei umppari kuitenkaan!) kuten joskus aikaisemmassakin postauksessa jo kirjoittelin. Se on ihan ookoo ilman häiriöitä mutta innostuessaan tuntuu kokolailla samalta mitä juhlaliikkeitä koitan esittää ja kiinnittää sen huomiota tai mitä herkkupaloja olisi taskut täynnä, se minimaalinen hetki tulee (ja menee) jolloin saan huomion mutta todellakin menee sitten varsin vikkelään ohi ja tilanne on taas sama.

Toki vetävä koirakin hihnassa on ääriärsyttävä, mutta laittaa myös miettimään se, miten hyvä asia se sitten itse koiralle on, kaulan ja niskan alueelle. Juu ei tunnu yhtään hyvältä enää pitää vastaan, mutta pidettävä on. On yritetty tehdä myös lukuisia toistoja ja harjoituksia vedon tiimoilta häiriön (=> Tarahäirikkö toimii häiriönä erittäin hyvin) alaisena mutta kun on vaan pakko lähteä töihinkin jossainvaiheessa päivää...

Tämä vyötärölenkki oli siis henk.kohtaisesti koirakerhomiittinkin kohokohta tälläkertaa, se toimi Kiralle ihan äärihyvin, veto loppui tosi nopeaan, kontaktin otto ja ennenkaikkea sen pysyminen alkoi pelittämään! (Ja tässä tapahtui jokin käännekohta ihan oikeasti, matot hajuhoukutuksineen alkoi hävitä minulle! Jeeeee!) Uskoisin että tämän avulla päästään eteenpäin, vihdoin ja viimein. Taran kanssahan käytin tätä samaa joskus mutta ajattelin ettei se ole oikein minkäänsortin koirankoulutusmetodi ehkä oikeasti enkä sitten ole Kiralle sitä edes kokeillut. Huojentavaa saada vinkiksi tämä apukeino siis ihan ammatti-ihmisen puolelta.

Taran kanssa on käytetty kuonopantaakin kaulapannan kera, itse miellän kuonopannan riimumaiseksi enkä pidä ollenkaan pahana mutta olen antanut itseni jostain syystä ymmärtää ettei sekään oikein suopeaa katsomusta koirapiireissä saa. No joo, tietysti olisi kai päätavoite saada se koira löysällä hihnalla kulkemaan kulkemaan siinä vieressä, ihan kaulapannalla mutta kun se ei aina ole niin helppoa, apukeinot lienee silloin sallittuja (kunhan ne on koiraystävällisiä.)? Taralla se on ollut muuten hyvä mutta tuppaa menemään liian liki silmiä helposti. Että jos jollakulla on ideoita apukeinoiksi Taran edelleen kauniiseen hihnakulkuoppiin, otetaan niitäkin mielellään vastaan. Sehän kun ei tosiaan edelleenkään niistä makupaloista missäänmuotoa välitä ja menee kierroksille sekunnissa jos sikseen tulee. Mutta ei siitä sen enempää tähän, tai tämä juttu ei lopu koskaan, olkoon ihan oma aiheensa tulevaisuudessa.

Eli päk to skhuul; Loppuharjoituksena oli maahanmeno ja siellä pysyminen. Maahanmeno oli helppoa, tai vielä apuna on pieni kehonkieli, mutta alhaalla pysymistä ei vielä ole oikein harjoiteltu ja hyvä niin, nyt ainakin saatiin fiksunoloiset ohjeet siihenkin. Eipä montaa toistoa tarvittu kun pääsin jo kumarasta ylös ja pystyi paikalla vähän jo tänttäämäänkin ja Kira pysyi maassa. Se on vaan niin viksu tenava! :)

Ja sitten olikin vielä edessä tuo videohetki, temmellystä vapaana. Huomasin hyvin että meno oli paaaljon rauhallisempaa kuin esm. viimeksi. Meillä se ainakin ihan taatusti johtui siitä että olin edellisen (6.12.) ja tämän ko. päivän kotona => enemmän ulkoilua ja aikaa koirille. Työt haittaavat kyllä niin tehokkaasti harrastuksia ja perheen yhteistä laatuaikaa, taas se tuli todistettua. On ollut ihan mahtavaa saada olla 4pv kotosalla ja viettää todellakin laatuaikaa koirien ja hevosten kanssa. Näitä päiviä pitäisi olla paljon enemmän!

Mitäs muuta, no pientä pahantekoa, possunkorvien piilottelua, sisäsiisteyden petraamista, lumessa peuhaamista, käsittämättömän loputonta pinnaa Taralta Kiralle... Vaan niistä seuraavaan kertaan! :)

maanantai 10. joulukuuta 2012

Pikku-Kira

Kun Kira oli vielä pieni... Ihan oikea videokamera vois olla ihan hauska keksintö... ;)

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Simon's cat.. And dog...

Ei ihan ole videota vielä täältä vaikka niin eilen höpisin, mutta nää vaan on niin hyviä. :)

lauantai 8. joulukuuta 2012

Best friends

Kattokaa ny, tää on aika parhautta; Kaksi rakasta karvakorvakoiraa köllii siinä vierekkäin, sulassa sovussa, kaikessa rauhassa.

Aikanaan kun Kiran tulo lauman jäseneksi alkoi varmistua, alkoi myös pieni ajatuspeikko pomppia olkapäillä ja lietsoi mietteitä miten Tara tulee suhtautumaan uuteen pentutulokkaaseen? Myös jokunen muukin, (ihan oikea ihminenkin - ei siis vain oma mielikuvituspeikko) kyseli, olenko asiaa miettinyt, tulisivatkohan ne toimeen, olisiko Tara kiltti pennulle, hyväksyisikö se sen laumaansa?
Tiina-mummusta en ollut ollenkaan huolissani, tiesin että se hyväksyy kaikki mitkä me kaksijalkaisetkin, mutta Tarasta en kyllä oikeasti tiennyt. Taran koirakontaktit jäivät pentuajasta alkaen vähiin sen "vähän erillaisen lapsuuden" takia. Sillä oli oma koiralauma, Nipsu ja Tiina, siinä laumassa se eleli kyllä erittäin sopuisasti. Tiina oli sen tuki ja turva jonka ylempänä olemista se ei koskaan kyseenalaistanut. Nipsu, no Nipsu oli Nipsu, sen kanssa ois ollut tosi hauska leikkiä, mutta se oli vaan niin pieni ja leikkiä piti yleensä aina hillitä, ettei vallan kierinyt pitkin lattiaa tai joutunut tassutuleen. Nipsukin oli niiden lyhyen yhteisen ajan Taran yläpuolella.

Yksi vieras koira koitettiin kerran laumaan sopeuttaa mutta se leikki ei kauas kantanut. Koiruus oli keski-suomesta "orvoksi" jäänyt 3vuotias "Peppi"-narttu, äärettömän kivaluontoinen sakemanni, joka ei kuitenkaan odotuksista huolimatta oikein hyvällä näitä toisia mimmejä sitten katsonutkaan. Tara vastasi riitahaasteeseen varsin suoraviivaisesti, empimättä, samalla mitalla. Vähän kieltämättä yllätyin, jotenkin luulin että se olisi kuitenkin loppupeleissä koirakeskuudessa niin nössö ettei lähtisi kovalle linjalle, mutta varsin lujaa kipinää uho otti alleen silläkin. Tara kuitenkin uskoi yleisen järjestyksen säännöt ja jopa yritti hieroa rauhaa, mutta kun hyväntahdoneleeseen tuli jälleen vastauksena portintakaa taas räkää naamalle hirmuisella rähinällä, antoi Tara palaa samalla mitalla takaisin. Toisaalta ihmekös tuo, vieras koira yrittää laumaan rettelöimällä, pitäähän sitä omiaan puolustaa, varsinkin kun Tiina-mummelollekin kävi vieras pullistelemaan. Vaikka tämä Peppi oli hirmuisen mukava muuten, ihmisille avoin ja ystävällinen, en missäänmuotoa uskaltanut ottaa sitä riskiä, tottuuko ne toisiinsa vai ei ja millä hinnalla, kun ei itsekään uutta tulokasta oikeasti yhtään tuntenut.

Lisäksi Pepissä oli vielä yksi "bonus", se oli nimittäin elellyt elämänsä pääosin ainoana tarhakoirana, joskin perustottelevaisuuskurssit priimuksena läpäissen. Peruskäytöstavat hyvän luonteen kera oli siis hallussa mutta  kuitenkin sisäkoiran tavoille oppiminenkin olisi varmasti vienyt aikaa ja ollut haastavaa. Tähän leikkiin olisin vielä lähtenyt ja sen tiesinkin sen olevan edessä, koiran toiselta puolelta Suomea hakiessani, mutta koirien välistä yhdessäoloa noista lähtökohdista en halunnut lähteä testaamaan. Kaksi ei-niin-hyvällä toisiaan katsovaa, aikuista narttukoiraa ei ehkä ollut hyvä idis, kun aivan pakko ei kerran ollut. Omat koirat olivat kuitenkin tärkeämpiä ja varsinkin Tiina-mummulle en halunut enää minkäänlaisia stressitiloja uhittelevan uuden nartun tiimoilta tuoda, vaikkakin niin mieluusti olisin halunnut kodin tälle fiksulle nuorelle koiralle tarjota.

Pepin kanssa kohti sijaiskotia...
Vähän haikein mielin sitten hypättiin taas autoon lyhyen tuttavuuden jälkeen ja ajeltiin pelastavan siskoni (Kiitos Jutta-Teho-Dogdiileri!;) luokse, joka lupasi majoittaa kodinhakijan väliaikaisesti. Hänellä kun oli kunnon ulkohäkit koppeineen ja pari urhokoiraa, jotka eivät niin eukkomaisista kotkotuksista perustaneet. Tätä sitten seurasi tiivis kodinetsintäprojekti sitä pysyvää hyvää kotia vailla olevalle koiralle, (vaikkakaan homma ei olisi meille kuulunutkaan, vaan koiran, silloiselle väliaikaiselle omistajalle) jolle sitten sopiva koti isännän ainoana koirana, omakotitalon vahtina, pian löytyikin. Loppu hyvin kaikki hyvin, vaikka kyseinen seikkailu olikin kaikessa erikoisuudessaan hyvinkin erikoinen ja jonka varmasti tulemme siskoni kanssa aina muistamaan. Ehkä hullu idea alunperinkin, ajella yli 600km ventovieraan koiran kanssa ja yrittää sopeuttaa sitä uuteen laumaan ja kotiin, mutta koska Tiinan kanssa homma oli toiminut niin hyvin, ajattelin kai ettei se voisi olla mahdotonta toisenkaan kodinvaihtajan kanssa. Tämän seikkailun jälkeen kuitenkin tiesin, että pentu oli sitten se vaihtoehto jos jotain lähdettäisiin vielä kokeilemaan. Tästä sitten noin vuodenpäivät eteenpäin ja pentu tuli. Vaikka epäilyspeikko höpisikin alkuunsa omiaan, jotenkin syvä usko Taraan ja siihen että se tiesi laumassa paikkansa ja koska tuskin kokisi pentua uhkana, hyväksyisi sen lopulta kyllä. Ajattelin että kun Tiina koirana näyttäisi esimerkkiä ottamalla pennun myös laumaansa, olisi asia Tarallekin ok. Niinhän se sitten menikin. Alkuunsa toki Tara tuntui olevan vähän järkyttynyt, jopa ehkä asteen stressaantunut uudesta "häiriköstä", mutta vähitellen, rauhassa ajallaan se tottui, sieti paremmin ja varmasti Tiinan lähtiessä haki jopa pennun läheisyyttä. Nyt tilanne on mitä parhain, kuten aikaisemmasta kuvastakin voi päätellä. :)

Joo, tilanne todellakin on mitä mahtavin. Pentu voi jo olla keittiössäkin Taran kanssa, enää Tara ei ahdistu. Ne leikkivät villimmin ulkona, hillitysti sisällä ja nukkuvatkin jo, minne sattuvatkin nukahtamaan. Öiksi ja päivisin, kaksin jäädessään tosin Kira joutuu koiraporttien taa omaan huoneeseensa, kaiken varalta. Se menee sinne kyllä mielellään ja nukahtaa koppaansa, joten tokkopa kovin vastenmielisenä ajatusta sitten pitää.

Ainiin, eilen oltiin koirakerhossakin, alku oli vähän taas jähmeää mutta loppuun parani niin että oli aivan huippu-Kira, sain taas olla ylpeä pikku kolmiokorvasta. :) Loppuleikkisessiosta on huonolaatuista kännykkävideotakin todisteena, samoin tänään vähän kuvailin samanmoista sessiota pihalla pakkasessa kunnes nakit ja kamera jäätyi... Niitä sulatellessa, vaikka huomiseen, koitan saada hölmöt pikkuvideonpätkät tännekin esille :)

torstai 6. joulukuuta 2012

1000 sivulatausta!

Yli tuhat sivulatausta reilussa kahdessa kuukaudessa! Ohhoh, enpä olisi osanut kuvitella, ollenkaan. Kivaa että joku jaksaa lukea koiramaisia jorinoitani. Ottakaa ihmeessä rohkeasti kantaakin, ettei mene vallan yksinturisemiseksi tämä, tänne voi tosiaan ihan nimettömänäkin tai nimimerkin takaa kirjoitella ajatuksia, vinkkejä ja kokemuksia, ellei halua ihan julki tulla omalla nimellään.

Tilastotietoa tämä blogipoksi keräilee yleisesti koneista, selaimista, maasta ja sivuista sekä kiinnostavimmista aiheista. Vähän huvitti kun huomasin että "Mää en jaksa!"-kirjoitus oli noussut viikon luetuimmaksi... Varmasti otsikko antoi aihetta epäillä kirjoittajan kyllästyneen karvakorviinsa? Ei ikinä! :o) Myös "Ei se mitään tee" - teksti on kuukauden ajalta luetuin. Tämä on aihe johon olisin voinut jatkaa lisää pari päivää sitten, mutta sain hammasta purren naputtelut hillittyä.

Lukijalähettäjänä on parhaiten toiminut ehdottomasti Kiran kasvattikodin blogi Kennel Wolf Magic, kiitos siis kasvattikodille tämänkin tiimoilta! Oletettavasti niin kiinnostava pentu on sieltä lähtenyt maailmalle että se vetää puoleensa myös tällä saralla! Kiinnostavimmaksi sivusivuksi kuukauden ajalta pysyy Taran oma sivu, mutta viikkosaralla Kira on kirinyt ohi. Tara on ohjautunut sivuille hakujenkin kautta, jos joku Taran sukulaissielu- tai muu sukuväki sattuu tätä lukemaan, olisi hirmu kiva kuulla teistäkin.

Kuukauden ajalta muuta tilastotietoa irtoaa sen verran että Saksastakin on tullut kävijöitä, tosin liekö spämmejä vaan, mene ja tiedä. En jostain syystä oikein jaksa uskoa että oikein tarkoituksella lukijoita... ;) Selaimena käytetyin on ollut Safari, joka ehkä juontaa iPadin ollessa tokana käyttöjärjestelmälistassa.

Koska huomasin ettei Chrome olekaan yleisin selain, kurkkasin varuiksi miltä tämä plokipoksi näytti muilla ja kauhukseni huomasin että mm. yläbanneri oli vallan hassunlainen? Koitin sitä vähän fiksailla ja toivottavasti se nyt näyttää fiksummalta eikä osat hypi rusakon lailla pitkissä valoissa...

Joka tapauksessa hämmästynyt olen moisista, näinkin runsaslukuisista tilastoista. Heppapuolellahan on nykyään tapana ainakin toteuttaa blogiarvontoja ja vaikka mitä, uskollisten lukijoiden kesken, mutta täällä on vain pari rohkeaa uskaltautunut säännöllisiksi vakkarilukijoiksi, niin ei ehkä ko. arvontakaan ole oikein fiksu idea... Katsotaan jos keksitään koirien kanssa jotain muuta...?

Koirat on olleet mainioita. Musta tuntuu että Tiina on ollut Kiran tapainen pienenä. Kira on ihan mahdottoman fiksu pikkusakemanni. Ja tietysti Tara myös, se on ihan mahdottoman kärsivällinen ja kiltti Kiralle. Mun maailman parhaat koirat ♥

Ainiin, vielä ehtii; Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille, tässä kohden kiitos myös Suomenhevoselle ja sotaveteraaneille. 

Ja lisätäänpäs tänne vielä ihan koiristakin sodassa, olihan niilläkin iso merkitys. Suomen koirat - sodassa ja rauhassa - Uma Aaltonen, Kaija Unhola. Kaikista eläimistä ihmiselle läheisin on koira. Koira on kulkenut ihmisen kanssa yhtäjalkaa apuna ja turvana tuhannet vuodet. Koiraa on tarvittu saaliin metsästykseen, karjan paimentamiseen, omaisuuden vartiointiin ja kumppaniksi yhdistämään ihmistä luontoon hänen ympärillään.
Tämä kirja kertoo koirasta ihmisen palveluksessa sodan ja rauhan oloissa.

Rajajääkäri Otto Väisänen ja sotakoira "Matti-Vakaa". Jelettijärvellä 1942
Matti-Vakaa pelasti partion kun se vainusi partisaanien väijytyksen.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Palelee - ei palele?

Niitä päiviä kun ois kiva vaan saada jäädä kotiin. Hieno talvinen aamu, koirat nukkuu aamupalalepojaan (Kira kopassa, Paha-Possu kainalossa ja Tara kiepillä omassa punkassaan, uunin vieressä, Tiinan vanhalla paikalla.) Rauhallista ja hiljaista ja ulkona on kaunista, joskin kylmää. Olishan se mukavaa kun ei tarvis tästä kellon orjana kohta herätellä torkkuvia koiria pakkaseen, vaan voisi odotella rauhassa ja vähän myöhemmin mennä ulos. Näin ehkä tosin kaikki töihinjoutuvat ajattelevat? ;)

Eilen oli pakkasta -22°, eikä se tainnyt päiväksi montaa astetta hellittää. Aika kipakkaa ja iso muutos, varsinkin pienelle koiralle joka ole eläissään vielä koko Pakkasherraa oikeasti edes tavannut. Koirakaksikko vihellettiin aika-ajoin talliin lämmittelemään ja sitten taas hetkenpäästä ulos "jäähylle". Tara ei pakkasista piittaa mutta pienen pellollakäynnin jälkeen ihmettelin että mitäs se Kira oikein hakee, näytti kun olisi ollut sopiva wc-nurkka etsinnässä, muttei millään meinannut löytyä. Oli vähän huolestuneen näköinen, kulmat kurtussa, katseli ja haisteli, etsi ja etsi...
Ajattelin että noinkohan ruohojen ja heinikkojen hävitessa lumenalle ei meinaa enää sopivaa ruohotupsu-vessapaikkaa löytää ollenkaan? Sitten pikkuneiti yhtäkkiä vetäytyi istumaan ja oikein kunnolla kainostelematta peffalleen, takakenoon. Pienet tassunpohjathan ne siellä käpristelivät kylmyyttä! Pieni sanakirja Kiran koirakielestä - ihmiskielelle olisi siis vielä meillä paikallaan. Kira lähtikin kiiruusti rappusille odottamaan kun sanoin että äkkiä sisälle, varpaita lämmittelemään! Melko huojentuneen näköinen olikin, ajatteli varmaan että vihdoin tuokin hölmö, karvavuorikengissään sitten ymmärsi...

Pikku-mäyrisNipsu paleli herkästi pikkutassuistaan eikä pystynyt enää itse ottamaan askeltakaan sen jälkeen vaan tassu ojossa viittaili kainalokyytiä sisälle lämpimään. Onneksi oli kainalokokoa. Puettu ei kyllä silti koskaan, oltiin vaan vähemmän ulkona. Ei kai oikein silloin vaan ajatellutkaan että karvallista koiraa pitäisi missäänmuotoa pukea, mutta niin vaan vähitellen sekin ahdasmielinen ajatusmaailma muuttui kun Tintti alkoi vanhoilla päivillään palella tassuistaan ja oli ihan selkeästi ikionnellinen kun ostin sille tossut.

Seuraavana talvena se sai sitten vielä Back On Trackin manttelin. Vanhus ei jaksanut enää juosta ja reuhota, istuatönötteli enemmän paikallaan, eikä sitä muutakaan eristävää kerrosta enää niin paljon ympärillä ollut. Tuntui että  bäkonträkin taika olisi vetristänytkin kroppaa, hevostenkin kohdalla kyllä jo ihan positiivisia  käyttökokemuksia tuotteesta oli ja siksi rohkaistuin Tintillekin botti-takin hankkimaan. Nyt jakku on käytössä vanhempieni Wanni-sakumanniseniorilla, uskon ja ainakin toivon että siitä on sillekin apua.

Taralla kovina pakkasjaksoina oli taas tassunpohjat kovilla, Relaxantin tassuvoide toi helpotusta. Mahtaisiko joku "sisäinen voide" auttaa asiaa jo ennaltaehkäisevästi, ehkäpä joku ruokaan laitettava öljy? Jossain vaiheessa pohdin Nutrolin-öljyä, olisikohan se hyvä, tai kellään lukijoilla kokemuksia vinkattavaksi hyväksikoetuista, ottaisimme Taran kanssa niitä mielellämme vastaan, kiitos! :)

Nyt on sitten saatu leikkiä sisällä hillitysti, kun ei ulkona kerran montaa tuntia voi. Eilen huvitti miten ilmeikäs pikkuheppu tuo Kira onkaan. Sillä ihan selkeästi kävi kolme ilmettä naamalla, kun Taran kanssa leikki ja yhtäkkiä huomasi kyyläämiseni. Ensin hurjaakin hurjempi, kulmat kurtussa - irvistys Taralle, sitten huomasi minut, pieni hämmentynyt ilme jota seurasi ihankuin sellainen hymynmallinen, "Ai Moi!" ja taas uppoutuen vakuuttavaan irvailuun Taralle.

Ne leikkii kauniisti sisällä, pääosin makoilee maassa ja esittelee kitojaan, tönii vähän tassuillaan tosiaan. Äänitehosteet on kyllä sitten taas vähän suurempaa luokkaa. Mukava seurailla, tulee aina hyvä mieli. Allekirjoitan väitteen, että koirat ehkäisevät kaikenmaailman masennuksia ja muita synkistelyitä. Tämä kaksikko ainakin. ♥


sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Mielen terapiaa

Koirakaksikko peuhaa lumessa syrämensä kyllyydestä, vailla huolta huomisesta... Voiko mistään tulla paremmalle mielelle?







lauantai 1. joulukuuta 2012

Mää en jaksa!

Jostain ihmeensyystä tämä blogipoksi on ollut yhteistyökyvytön muutamien päivien ajan, enkä ole saanut tänne lisättyä mitään. Lisään nyt siis keskiviikon jutut ja tämän vähän jälkijunassa. Ideoita jutuista oli... Ja meni... Ihan kuin joskus yrittäessä pitää tarkempaa treenipäivyriä hevosille, tuli hetkiä jolloin en heti jaksanut kirjata asioita ylös, ajattelin että kerkiäähän sitä huomennakin, tai vaikka ylihuomenna. Hyvä idea sinäänsä mutta eihän sitä sitten enää yksityiskohtaisesti enää mitään muistanut. Näin tässäkin taisi käydä, asiaa oli tai olisi ollut mutta blogialustaa ei tälläkertaa mun jutut kiinnostaneet.

Torstai on kuitenkin onneksi tuoreessa muistissa vielä, koirakerhon tiimoilta. Keli oli tuulinen ja enteili luvattua talvensaapumista rytinällä. Kurssia oli vetämässä sijaisvetäjä, päävetäjän joutuessa sairasvuoteeseen. Alkuunsa käytiin vähän terveen ja sairaan koiran tuntomerkkejä läpi, venyttelyä ja aktivoimista. Venyttelypuolella näemmä ihan periaatteessa simppelit, normiasiat asiat ajavat koiran normijumppaa, eli pyöriminen itsensä ympäri, pujottelu jalkojen välistä, kumartaminen etujalkojen väliin ja peruuttaminen. Lisäksi oli myös etutassujen varaan nouseminen, esimerkiksi niin, että tassut olisivat isolla koiralla noin tuolin tasolla ja koira seisoisi niidenkin varassa, etupää korkeammalla. Se tosin ei oikein ollut Kiran juttuja ja toisaalta, sen kokoluokalle kun oli tuoli tarjolla, ajattelin etten ehkä halua vartavasten edes yrittää saada sitä tuolia vasten nousemaan. Idea tuli kuitenkin selväksi.

Käytiin vähän aktivointia ja aivojumpaa läpi sekä päästiin kokeilemaankin eri aktivointileluja. Itsekin niistä ihan innostui, kun huomasi miten koirakin, saadessaan juonesta kiinni. Näitä pitää siis hankkia! Ensin päästiin kokeilemaan Tornadoa, joka oli tällainen (alla vielä oikein liikkuvaa kuvaakin). Se oli Kiralle kuitenkin liian vaikea, mielenkiinto loppui lähes tykkänään ja muut hajut veivät mennessään.

Vaihdettiin vähän helpompaan, yksikerroksiseen, vähän vastaavaan, eli vaan yksi liikkuva taso jonka alla samanlaisia lokeroita herkkujen kera. Sen Kira hiffasi nopsaan ja innostui, joskin jo hetkenpäästä niin paljon että nappasi koko härvelin hampaisiin ja koitti pienellä pystyasetuksella ratkaista kaikki herkut pois piiloistaan...

Ja vielä yhtenä kokeiltiin kuvanmukaista älypeliä, jonka lokeroihin laitettiin taas herkku, palikka päälle ja koiran piti ratkaista miten herkku löytyy ja on myös sen jälkeen syötävissä. Ihmeellisen nopsaan tämänkin Kira hiffasi, joskin se jossain vaiheessa päätti että herkkuja on varmasti itse palikassa lisää ja lähti etäämmälle palikka suussa sitä tutkimaan, itse herkun unohtuessa lokerikkoonsa. Kuitenkin yleisesti ottaen keskittyminen näihin peleihin oli yllättävä hyvä, kun tällä kertaa se oli muuten tasolla "Määää en jaksa!"

Heti jo tullessa pienellä kerholaisella oli muurahaisia pöksyissä ja se olisi ensin halunut vain leikkiä muiden kanssa. Tämän valossa ymmärsin miksi oli tärkeää että treenikentillä koirat eivät leiki keskenään. Niiden pitää siellä keskittyä 100% ohjaajaansa, ei toisiin koiriin. Ja tämähän on tietysti tavoite noin muutenkin. Vasta kun ns. lupa heltiää tai ollaan muuten vapaana hillumassa, saa keskittyä peuhaamiseen toisten kanssa. 

Ehkä nyt meillä oli se pieni dilemma siitä, onko ko. halli hauska ryhmärämä-leikkipaikka vai oliko se asioiden leikinvarjolla harjoittelupaikka... Itse tykkään molemmista mutta onko pienen pennun vaikea sitä vielä ymmärtää? Tai osaako se eritellä asioita sitten miten. Ehkä se on ihan hyvää harjoittelua kuitenkin, oppia molemmat, odottaa ryhmärämähetkeä ja oppia uusia asioita.

Loppukevennyksen, eli odotetun leikkituokion ollessa päällä kuulostelin korvat höröllä miten Kiran lempparifrendi-gorgikoiran omistajat pohti remmissä kulkemista ja sen harjoittelua. Heidän koiransa oli alkanut olemaan toisia koiria kohdattaessa aika-ajoin jäykkis-pörhölä ja kontaktinsaaminen oli välillä mahdotonta. Ohjaaja neuvoi välttämään suoraa tilannetta mikäli kontaktia ja tilanteenhallintaa ei saada aikaan ennen itse tilannetta. Gorgiperhe kertoi miten olivat pitäneet tärkeänä että koirasta tulee sosiaalinen ja käynyt paljon moikkaamassa kaikkia tuttuja koirakavereita. Nyt ohjeeksi tulikin olla kokonaan moikkaamatta koirakavereita, ainakin niin kauan että ohitukset tapahtuisivat hallitussa ja rauhallisessa mielentilassa, toista juurikaan noteeraamatta. Kuulosti järkevältä. Tosin itse olisin varmaan tehnyt ihan samoin kuin Gorgiperhe. Pitänyt tärkeänä saada moikata kavereita, tietysti vain ainoastaan moikattavan koirakon luvalla. 

Kirahan innostuu toisia kohdattaessa. Olen jotenkin alitajunnassa ajatellut että hyvä asia, se on kiinnostunut toisista eikä pakoile tai hermostu niitä nähdessään. Toisaalta nyt kun ajattelen, niin kukapa haluaisi ehdointahdoin koiraa joka aina innostuu hillittömästi hilluen toisen tullessa vastaan... Ei kai kukaan, tietenkään niin.

Nämä ajatukset vaan olivat päässeet kehittymään Taran pentuajoilta, miten siellä alkuaikana sanottiin että vie ja näytä sille muita että tottuu. Ja sehän siis pelkäsi kaikkia ja kaikkea vierasta. Olin siis iloinen ja tyytyväinen kun nyt oli koira, joka oli innoissaan nähdessään toisia eikä pelännyt ja murissut kyräillen jaloissa. No, tulipa nyt ihan selkeä oikaisu tähänkin asiaan. Pentukerhossa on päästy harjoittelemaan eri asioita muiden pentujen läsnäollessa, viimeksi Kiran keskittyminen oli tosi hienoa. Tällä kertaa taas se ei olisi millään jaksanut keskittyä oikein mihinkään. Oli vähän känkkäränkkä ja kaiken huomion vei hallin lattia ja matot hajumaailmoineen. Olisiko ehkä pienen keskittymisvaikeuden syynä keskiviikon tehosterokotus vai vaihtuvat hampaat. Siis jonkinsortin "olo" ja siitä johtuva kärsimättömyys? Vai vaan pentuikään kuuluva kehitysvaihe vai ehkäpä jokin hajumaailman oven avautuminen ja siihen uppoutuneisuus.

Ainakin olen huomannut että nämäkään asiat eivät ole ollenkaan yksiselitteisiä. Samoin huomaan alvariinsa pohtivani sitä, mitä kaikkea ja miten paljon, pennulta voi vaatia? Esimerkiksi hihnassa, jos pentu on intoa täynnä uusissa tilanteissa ja asioissa, (joka toisaalta on ehkä pennun normaalia käytöstä) voiko ja pitääkö siltä vaatia ehdotonta keskittymistä ja kontaktia ohjaajaan ja miten kauan voidaan edellyttää että sen pitää se suora kontakti pitää yllä?
Taustalla sotkee ajatuksia vielä Tara, joka on se sääntöpoikkeus. Koira joka ei "toiminut" koiran lailla. Yksinkertaisena esimerkkinä vaikkapa se, kun pentujen kanssa käsketään pentuna paljon leikkiä ja että ne eivät enää isoina opi ihmisen kanssa leikkimään, jos pentuna ei ole leikitty, Tarapa toimi juuri päinvastoin. Ei se pentuna leikkinyt mutta nyt leikkii ja paljon ja mielellään. Taran kanssa siis on oppinut että hiljaa hyvä tulee. Nyt taas lienee syytä varoa etten sorru Kiran kanssa samaan, se kun lienee "normikoira", kokolailla normikoiran kehitysvaiheilla. Että ei jää odottelemaan liiaksi. Ja tähän kun vielä sotketaan hevosten opetusmetodit jotka on paljon tutumpia, saadaan aika soppa aikaiseksi. Onneksi päästiin hyvään koirakouluun, onneksi on kasvateistaan kiinnostunut kasvattaja ja onneksi on kokeneita koiraihmisiä ympärillä.

Lauantaina piti Kiran kanssa matkata Lohjalle kasvattajan luokse ja sisaruksia treffaamaan. Rytinällä tullut talvi kuitenkin sotki suunnitelmia eikä päästy matkaan vaikka niin odotin tätä tapaamista. Minusta on hienoa että kasvattaja on kiinnostunut ja auttaa & ohjeistaa ja järkkää tällaisia tapaamisia. (Mihin sitten kaikki ei kuitenkaan edes saavu... Noin, kierretään vielä vähän veistä omassa haavassa, ihan oikein minulle ja talvelle, joka päätti tulla nyt.) Toivon että vielä päästään lähitulevaisuudessa. Se olisi ihan hyvä juttu.

Kira neuvolassa & Tintti kotiin ♥

Jostain ihmeensyystä tämä blogipoksi on ollut yhteistyökyvytön muutamien päivien ajan, enkä ole saanut tänne lisättyä mitään. Lisään nyt siis keskiviikon ja pian torstainkin puuhat. Ensin siis keskiviikko, jota ennen tiistaina muistin että nyt on... Apua, tehosteviikko!

Pompsahti sitten mieleen että tehosterokotusviikko on tässä ja nyt! Pahvipää mikä pahvipää. Onneksi luottotohtorimme pystyi järkkäämään meille ajan aikataululla "heti" ja keskiviikkoaamulla huristeltiin kohti neuvolaa. Aamu ei kyllä alkanut ihan niin aurinkoisesti; Eka aamu-ulkoilu oli jo venynyt ja venynyt, kunnes eka-aamuvuorolaiselle oli tullut jo kiirus töihin ja laittoi viestin että pikkupisi, ei muuta.

Olin siis varma puoli seiskan jälkeen puhelimen herätysmetelin ahdistellessa ylös että no nyt on sitten kiirus ulos ja eikun hynttyyt niskaan ja pihalle. Aamutallin ohella siellä sitten päivystettiin ja ihmeteltiin... .... .... (oli muuten varsin kylmäävä talviviimaisuus jo tuulenpuhureissa!) mutta ei ollut hätä vieläkään ei. Sisälle siis kahvetta hörppimään ja rokotuskorttia etsimään, kunnes alkoi kuulua kakomista... Reissuunlähtijä voi huonosti, siis taas äkkiä hynttyyt niskaan ja mäjelle.. ... ... .... Ei mitään. Koirakersa oli vähän sen näköinen että mitäs tässä nyt oikeen niinku venataan?

No, jossain vaiheessa sitten päästiin jopa lähtemäänkin ja puolessa välissä matkaa tuli sitten se eka yäk-kä. Päästiin tohtorin pihalle ja vuorossa oli toinen yäk-kä, ihan siitä vasemman korvan takaa, takapenkiltä, tietysti suojapeitteen ohi, jalkatilaan ja penkinreunoille... Jeejeee....

Hetken jo pohdin autolle pikasiivousta suorittaessa, jäätävässä viimassa ja koiran innosta puhkuen nykiessä toisessa kädessä remmissä, että tultiinko tohtorille ihan oikeaan aikaan, onko jotain hämminkiä? Onneksi mikään ei tukenut tätä hienoista epäilystä, ehkä vaan poninmunkkipalleroita tai jotain muuta yhtä hyvää oli herkuteltu liikaa. Kehuja tuli sensijaan taas, kunto hyvä, hammasvaihto menossa, luonne erinomainen! Punnitus antoi tulokseksi 19,4kg. Rokote meni täysin huomaamatta, lattialla olevat herkut oli paljon mielenkiintoisempia. Ja kuten neuvoloissa on tapana reippaasti käyttäytyviä lapsukaisia palkita, myös Kira sai "karkkipussin" ja vielä muistoksi kivat yllärit, lifechip- sekä rabiesmerkit! :) Illalla vielä niitä ihaillessani muistelin että pitikös tuollainen rabies-merkki ihan oikeasti joskus oikein pantaan kiinnittää rokotuksen jälkeen? Vai muistelenko vaan...

No, kuitenkin, neuvolassa odotti myös eräs kauan ja hartaasti jo kotiin odotettu, kaunis uurna. Tintin maallinen muisto. Varovasti etupenkillä sai kallisarvoinen uurnapurkki matkustaa kotiin takaisin, lasivitriiniin Nipsun valkoisen uurnan lähelle. Kotona taas, uurniensa kanssa vierekkäin ja taivaassa koiraenkeleinä. ♥ Vaikka on kova ikävä molempia, jotenkin olo on silti levollinen. Kaikki on kuten pitää. Se viimeinenkin, vaikein päätös ja palvelus niin tärkeille ja rakkaille karvakorvaystäville on tehty.


Vasemmalla Tintti, oikealla Nipsu, myös huovitettuna, kummityttö-Teean tekemänä. Tykkään siitä kovasti. Kuvalaatu on taas huono, Noksun luurissa voisi olla parempi kamera...

Lisää lukemista!

Myös nämä höpinät saattaa olla lukemisenarvoisia